katkeransuloinen päivä

Ajoin aamulla käräjäoikeuteen. Harkinta-aika on ohi. Ex-puolisoni kanssa viestittely johti siihen lopputulokseen, että minä allekirjoitin hakemuksen yksin. 

Auto parkkiin, läpi turvatarkastuksen kansilaan. Nimi paperiin, paperi käräjäoikeuden sihteerille ja turvatarkastuksen kautta ulos. Ulkona tuntui siltä, että ei tule ilmaa. Että henki ei kulje. Minusta tuntui yhtä väsyneeltä kuin harmaasta, pilvisestä säästä. Tuntui siltä, että sydän oli surusta raskas ja jalat täysin voimattomat. Että kaikki voimat imeytyivät minusta ulos sillä hetkellä, kun jätin avioerohakemuksen tiskille. Piti nojata hetki oikeustalon seinään. Siinä pihalla tuli itku. Itku kesti koko 50 kilometrin työmatkan ajan. Välillä piti pysähtyä bussipysäkille, kun näkökenttä sumeni kyynelistä ja itkuhuuto ravisutti koko kehoa.

Tämä päivä oli yhden aikakauden loppu ja samalla toisen alku.

Minua itketti. Itketti, koska kahdeksan vuotta on pitkä aika. Muistelin ensimmäistä kohtaamista – maailman sinisimpiä silmiä ja aseista riisuvinta hymyä; sitä, miten hän halusi tarjota kupin kahvia. Muistelin ensimmäistä suudelmaa, kun hän veti syliin ja suuteli lumisten puunoksien alla paukkuvassa pakkasessa, eikä palellut yhtään. Muistelin kihlautumista, saunanraikkaina mökkisängyllä köllöttämistä ja sitä, miten minulle maailman rakkaimmassa paikassa hän kysyi, haluanko jakaa arkea hänen kanssaan. Ja sitä, miten juostiin edestakaisin kultasepänliikkeitä, jotta löydettiin juuri oikeat sormukset. Muistelin häitä. Hääaamua. Sitä hetkeä, kun kävelin isän kädessä kirkkosaliin ja hän odotti minua hymyillen. Otti kädestä ja piti kädestä kiinni koko vihkimisen ajan. Sitä tunnetta, kun olin maailman onnellisin. Maailman rakkaimman vierellä. Sitä, kun hän silitti hellästi kädestä lapsettomuuspoliklinikalla ja sanoi, että kaikki järjestyy. 

Itketti.

Kahdeksan vuotta piti sisällään myös paljon hyviä asioita. Hyviä hetkiä. Kauniita hetkiä. Ilman niitä en olisi selvinnyt. En olisi jaksanut. Arki kaikkineen oli raskasta. Mutta jaksoin, halusin jaksaa, koska vierellä oli maailman rakkain. Kaikesta mustasta, huolesta, vääristä valinnoista ja teoista huolimatta maailman rakkain.

Minusta tuntui eilen illalla siltä, että minä olen petturi. Että minä luovutin liian aikaisin. Että olisinko sittenkin voinut tehdä vielä jotain? Olisiko pitänyt jaksaa vielä vuosi? Yrittää enemmän?  Kumppani piti minusta kiinni, kun nyyhkytin hiljaa. Hän silitti hellästi ja sanoi, että en olisi voinut tehdä enää yhtään enempää. Että yritin tarpeeksi. ”Ketään ei voi väkisin pelastaa”, hän sanoi. Ja miten oikeassa hän olikaan! Minä yritin väkisin parantaa toisen rakastamalla häntä. Yritin pelastaa hänet rakastamalla häntä. Joidenkin mielestä minun olisi pitänyt tehdä eropäätös paljon aikaisemmin. Mutta minä halusin viimeiseen saakka uskoa siihen, että elämä voi muuttua. Että on pakko olla olemassa toivoa. Mutta elämä, se ei aina mene niin. Riippuvuus on rakkautta väkevämpi. Jossain vaiheessa on pakko nostaa kädet ylös. Jossain vaiheessa on pakko päästää irti. Jossain vaiheessa ei enää jaksa. Jossain vaiheessa on pakko myöntää olevansa vain ihminen. 

Aamulla avioerohakemusta jättäessäni minusta tuntui edelleen pahalta. Siksi, että minun elämässäni on toivoa. Haluaisin sanoa, että meidän elämissämme on. En pysty siihen. Se tuntuu pahalta. 

Minun elämässäni on alkamassa uusi luku. Eri ihmisen kanssa. Eri tavalla. Parisuhteessa, jossa ketään ei tarvitse korjata eikä pelastaa. Tasavertaisessa suhteessa, jota ei määritä omaishoitajuus eikä mikään vinoutunut valta-asetelma hoitajan ja hoidettavan välillä, sillä omaishoitajuus väkisinkin vääristää parisuhdetta. 

Päästessäni työpaikan pihaan en enää itkenyt surusta. Itkin ilosta.

Siitä, että asiat ehkä kuitenkin lopulta järjestyvät.

Siitä, että rakkaus karkoittaa kaiken pelon. 

suhteet rakkaus mieli ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *