kehityskeskustelussa

Voin sanoa, että ensimmäistä kertaa kaikkien työvuosien aikana kehityskeskusteluun meneminen ei pelottanut. Ei jännittänyt, ei ahdistanut.

Eikä itse keskustelukaan. Se meni hyvin.  

Sain kuulla paljon hyviä ja positiivisia havaintoja työstäni, työotteestani ja itsestäni työntekijänä. Sain antaa palautetta työyhteisöstä ja johtamisesta. Ja keskustelu oli hyvää! Tuntui ihan äärettömän hyvälle istua ja puhua. Tarkastella työtä. Keskustella hankalistakin ryhmään liittyvistä asioista. Kehittää. Saada rohkaisua siitä, että laaja-alaisuus varhaiskasvatuksessa on ennemmin vahvuus kuin haitta ja että perheitä, vanhempia ja lapsia on lupa kohdata aidosti, syvemmin.

Minä olen onnekas. Minulla on esimies, joka luottaa minuun. Esimies, joka uskaltaa haastaa ja seisoo rinnalla. 

Monessa aikaisemmassa työpaikassani minulla on ollut hyvin autoritäärinen esimies. Ja edellisen työpaikan jälkeen ihan rehellisesti menetin uskoni esimieskoulutukseen ja esimieheksi hakeutuvien henkilöiden täydelliseen sopimattomuuteen johtotehtäviin. Pedagoginen johtajuus on ollut kateissa, samoin kaikki yhteistyötaidot vuorovaikutustaidoista puhumattakaan.

Nyt, tänä syksynä, usko on vähitellen palautunut. Eikä sen palautuminen ole ollut mitään rakettitiedettä: työnantaja mahdollistaa minun työntekoni, raamittaa sen ja on aidosti kiinnostunut siitä, miten se sujuu. Esimies kiertää talossa aktiivisesti, tervehtii ja hymyilee. Tulee sellainen tunne, että minun työpanostani arvostetaan ja siitä iloitaan, että minä olen tänään töissä. Esimies on kiinnostunut siitä, miten tiimit toimivat. Hänen ovensa on aina auki ja hänen luokseen uskaltaa mennä. Hän osaa johtaa sekä sydämellään että järjellään. Se on valtavan iso voimavara!

Niin. Kun aamulla menee hymyillen töihin ja iltapäivällä lähtee (päivän haasteista huolimatta) kuitenkin hymyillen, niin voi sanoa, että töissä on hyvä olla. Töissäkin on oikeus voida hyvin. Se voimaannuttaa ja innostaa.