kehon ja sielun hellimispäivä (koululiikunnasta huolimatta)

Tänään on ollut AnLottasen huoltopäivä. En tiedä, miten sanoittaisin sitä iloa ja kiitollisuutta yöunista. Eilen ja tänään nukuttiin pitkään. Ilman herätyskelloa, ilman pakkoa tehdä mitään tai olla missään. Hymyilin jo sängyssä.

Aamukahvia pitkän kaavan mukaan (siis kaksi kuppia), yhdessä luettu Lehti, yhdessä nauretut sarjakuvat.. 

Keväisempien tekstiilien esiin kaivamista, viimeisistä jouluenkeleistä luopumista. Rakkaiden valokuvien katselua ja runokirjoja nojatuolissa.

Päivällä lattareita.

Nyt venyttelyä ja vanuttelua ihan hissuksiin. 

Parikymppisenä en olisi IKINÄ uskonut, että joskus aikuisena (?) liityn kuntokeskuksen jäseneksi ja käyn ryhmäliikuntatunneilla. Ala-asteella iskostettu ”etsätätätosaakunsäootihansurkeetässä”-mantra on vähitellen, kymmenien ja kymmenien lattareiden, zumban, sh’bamin ja folkjamin parissa vietettyjen tuntien jälkeen haalistunut.  Vähitellen olen oppinut salsaa, rumbaa,  reggaetonia ja onnistunut heiluttamaan lanteitani. Vähitellen olen uskaltanut heiluttaa käsiä, vatkata pebaa ja iskeä itselleni peiliin silmää.

Enää liikuntaan ei liity häpeää. Päinvastoin  onnistumisen iloa ja riemua. Kokonaisvaltaista hyvää oloa. Se toden totta on sekä kehon että mielen hyvinvointia. En ole velvollinen suorittamaan mitään sirkustemppuja enkä miellyttämään iholle tulevaa liikunnanopettajaa (yök). Minun ei tarvitse olla kympin tai nelosen arvoinen, kukaan ei arvostele minun suoritustani. Minä saan liikkua minua itseäni varten, omasta halustani ja omaksi riemukseni.

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellisia liikuntakokemuksia.