kiitoksen kynttilät
Tänään kuudelta meillä syttyvät kiitoksen kynttilät.
Kiitoksen kynttilät vapaasta maasta. Isänmaasta. Omasta kodista, kulttuuriperinnöstä. Oikeudesta omaan kieleen ja koulutukseen.
Kiitoksen kynttilät isovanhempien tekemästä työstä rintamalla – etulinjassa Kannaksella, joukkosidontapaikalla, sotasairaalassa. Siitä, että jokainen heistä sai palata hengissä kotiin, perustamaan perhettä ja luomaan omalla työllään mahdollisuuksia meille jälkipolville.
Tänään syttyvät kaipauksen kynttilät.
Tänä vuonna vietän elämäni ensimmäistä itsenäisyyspäivää ilman, että voin soittaa ja kiittää. Viimeinenkin isovanhemmistani, rakas, rakas pappa vastasi omaan iltahuutoonsa keväällä.
Rannalle himmeän lahden
aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon,
taakka jo laskettu on.
Taattoa muista sa silloin,
askel jo uupunut on,
lapset ja lastemme lapset,
teidän nyt vuoronne on.
Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
muistakaa, heille kallis ol’ maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
himmetä ei muistot koskaan saa!
Hymni soi holvissa hiljaa,
tummana kaipuuta soi.
Aika on korjannut viljaa,
sarka jo kynnetty on.
Ammoin me marssimme kahden,
tulta löi taivas ja maa.
Rannoilta Äänisen lahden,
kelle nyt kertoa saa.
Laineissa Laatokan mahti,
kahlita kenkään ei voi.
Veljet sen rantoja vahti,
konsa on koittava koi.
Ylväänä Karjalan heimo
tuskansa kantanut on.
Maaäiti suojaansa sulkee,
vartija poissa jo on.
Kaitsija maan sekä taivaan,
turvamme kilpemme on.
Armonsa suuri on aivan,
suuri ja mittaamaton.
Aurinko kuu sekä tähdet,
kummut ja kukkiva maa,
kaikki on huomassa hällä,
eksyä kenkän ei saa.
Laulakaa, taasen kunniaa Herran,
katsokaa, kuinka kaunis on maa.
Kiittäkää, Herra hoivaten kantaa
silloinkin, kun kellot kumahtaa.
Katseella kosketa Herra.
silloin kun vaikeaa on.
Armosi aamuin ja illoin
meille on korvaamaton.
Kuljemme polkua hiljaa,
alhoissa varjoisan maan.
Ylhäällä Luojamme luona,
kasvosi nähdä mä saan.