kiukkukyyneliä

Olen miettinyt koko viikon sitä, mitä kirjoittaisin. Olen meinannut kirjoittaa siitä, miten leijonaa on taas kesytetty ja siitä, millaista tulipalojen sammuttelua varhaiskasvatus voi olla. Olen meinannut kirjoittaa höperöistä metsäretkistä ja huikeista ongelmanratkaisuista. Nyt ei tunnu siltä, että tekisi mieli. Kirjoittaa mistään muusta kuin kiukusta.

Laskin eilen, että olen toivonut lasta nyt 13 vuotta. Niistä kolmestatoista olen yrittänyt saada lasta 8 vuoden ajan. Kah-dek-san. (!) Jokaikinen kuukausi olen toivonut. Ja välillä uskonutkin, että nyt tärppäsi. On tärpännytkin. Useammin kuin olisin halunnut. Nimittäin jokainen keskenmeno tuntuu ihan yhtä pahalta – ei niihin totu. En usko, että ikinä totun siihen, että minun kehoni toimii minun mieltäni vastaan. En totu siihen, että plussaamisen jälkeen ehdin luoda alkaneelle elämälle kokonaisen elämänkaaren ja sitten joudun taas polttamaan kaikki unelmat, haaveet ja toiveet.

Jokaikinen kuukausi olen kiukunnut. Sitä, miten paska elämä voi olla. Sitä, miten epäreilu se voi olla.

Ja kiukkuan nytkin.

Joka päivä minä hoidan jonkun muun lapsia. Joka päivä minä otan syliin, silitän, leikin, laulan, ulkoilen. Katson rakkaudella, kauniisti. Ja jokaikinen päivä minun sydämestäni vuotaa verta. Tuntuu siltä, että menetän palan sielustani ihan joka päivä. Lapsettomuus tappaa minut sisältä. Se nakertaa sielua mustemmaksi päivä päivältä. Se kipu on jotain niin sanoinkuvaamattoman suurta! Ja jokainen päivä, jonka vanhenen ilman tietoa edes siitä, jatkuvatko lapsettomuushoidot vai eivät, syöksee minua yhä syvemmälle mustaan. Kaikki nämä vuodet olen taistellut sitä vastaan, että toivoa ei saa viedä. Että täytyy olla edes toivo. Välillä minusta tuntuu siltä, että toivoa ei enää ole. On vain tyhjiä lupauksia. Pettymystä hoitojärjestelmään kerta toisensa jälkeen. 

Viime viikolla töissä yksi tuttu lapsi toisesta ryhmästä juoksi ulkona luokseni. Hän halasi ja piti kädestä kiinni koko ulkoilun ajan. Sitten hän kysyi: ”Voisitko sä olla mun äiti?” Sanoin, että en, koska hänellä on äiti. Ja että hänen äitinsä on hyvä äiti. Lapsi tarttui minun jalastani kiinni ja sanoi: ”Mutta ei se rakasta mua niin kun sä.”

Kiukkukyyneleet kihosivat silmiin. Siinä pihalla. Kotimatkalla itketti niin, että piti pysähtyä bussipysäkille. 

Ei se riitä, että rakastaa. Tai että voisi rakastaa.

Kaikista ei tule äitejä, vaikka kuinka haluaisivat – enemmän kuin mitään maailmassa. 

Kaikille ei anneta siihen mahdollisuutta.