kuinka leijonanpentu kesytetään?
Viimeiset kolme viikkoa olen kesyttänyt leijonanpentua. Pienokaista, joka on reagoinut erotilanteissa potkimalla, nipistelemällä ja kirkumalla korvia huumaavaa viidakkokiljuntaa. Olen ottanut kädestä, ohjannut olkapäistä. Näyttänyt kuva kuvalta päivää edemmäs ja sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Istunut vieressä, ottanut syliin. Nostanut heitettyä lautasta ja pyytänyt pienokaistakin nostamaan tai pitämään ruokailuvälineet paikoillaan. Olen opettanut leikkimään automatolla ja hiekkalaatikolla. Olen kannustanut käymään pöntöllä ja taputtanut jokaisesta pönttöön tirahtaneesta tipasta tai kikkareesta.
Olen auttanut pukemaan. Istunut kärsivällisesti lattialla ja ohjannut neljättäkymmentä kertaa laittamaan sukan jalkaan. Omaan jalkaan. Olen asetellut paitaa lattialle niin, että se on helppo pukea päälle oikeinpäin.
Olen kulkenut käsikädessä lähipuistossa ja metsäretkillä. Hämmästellyt, ihmetellyt. Tutustuttanut pienokaista luontoon ja sen rajattomiin mahdollisuuksiin leikeissä, peleissä ja saduissa. Laulanut matkalla bussilaulua ja metsälaulua ja opettanut vilkuttamaan ohi ajaville autoille, kun olemme kiiltomatona edenneet yhdessä muun ryhmän kanssa huomioliivit päällä.
Olen pitänyt sylissä. Silloin, kun on luettu kirjaa. Tai kun on opeteltu laululeikkejä eivätkä pienet kädet ole tahtoneet toimia yhtäaikaisesti laulun kanssa. Sen lapsen kädet, jotka eivät pysy paikoillaan millään, ovat pysyneet paikoillaan kunniapaikalla – niillä on näytetty muulle ryhmälle, mitä milloinkin tapahtuu. Olen pitänyt sylissä silloinkin, kun kaikki on ollut huonosti ja viidakkokiljunta on järisyttänyt talon perustuksia. Heijannut, silittänyt. Todistanut ihmeellisen kosketuksen voimaa, joka tyynnyttää hurjimmankin hirviöhetken. Sitä voimaa, joka laannuttaa nukkarissa huojuvat raajat ja tuudittaa hellästi uneen ja sitä voimaa, joka hyvin tehdyn tehtävän jälkeen toimii vahvemmin kuin sanat – sinä onnistuit ja osasit, minä olen sinusta ylpeä!
Olen itkenyt sydän sykkyrällä illalla maailman epäoikeudenmukaisuutta ja lapsiperheiden kurjuutta ihan täälläkin. Sitä, että lapsi joutuu tahtomattaan kantamaan liian suurta vastuuta eikä osaa olla lapsi. Sitä, että lapsi ei tiedä, miten leikitään tai miten ollaan huolehtimatta kaikesta.
Olen nauranut sieluni pakahduksiin oivallusten hetkellä. Ilon hetkinä. Silloin, kun pienokaisen jalat nousevat ilosta ilmaan ja askel on kevyt. Silloin, kun hän on kokenut olevansa taitava, riittävän hyvä ja arvostettu.
Kuinka leijonanpentu sitten kesytetään?
- Tutustutaan rauhassa, ilman kiirettä. Ei luottamus synny välttämättä heti ensimmäisessä nanosekunnissa. On osoitettava, että olen luottamuksen arvoinen. Kiinnostunut pienokaisen asioista, ajatuksista ja taidoista.
- Tarjotaan rajoja ja rakkautta. Rajat luovat turvaa. Ne kertovat, että aikuinen pitää huolta. Rajatkin ovat rakkauden merkki: lapsi on niin kallisarvoinen, että aikuinen haluaa rajoilla tätä kallisarvoista ihmettä suojata.
- Pidetään sylissä. Silitetään.
- Kehutaan. Kiitetään. Kannustetaan.
Ei leijonanpennun kesyttäminen ole rakettitiedettä. Aikaa se vaatii. Pienokaisen näkemistä. Kaikkineen. Mutta sitten kun tulee se päivä, jolloin pienet kädet kiertyvät käden ympäri ja pieni suu kuiskaa: ”Täällä hyvä” tietää, että kaikki kesyttämiseen käytetty aika on ollut sen arvoista.