kun lääkäriä pitää lohduttaa

Kävimme lapsettomuuspoliklinikalla. Minä pidättelin kyyneleitä jo odotustilassa.

”Ymmärrättehän te, että minä teen kaikkeni auttaakseni teitä?”, sanoi lääkäri tuskaisella äänellä tietokoneensa takaa ja hänen äänensä särähteli ja värisi ja hetken näytti siltä, että hän on tässä se, jolta tirahtaa ensimmäinen kyynel. 

Mies sanoi, että hetkeäkään emme sitä epäile. Ja että luotamme lääkäriin täysin. Jälleen lääkärin ääni värisi, hän sanoi olevansa siitä kiitollinen. 

Siinä vaiheessa minua alkoi itkettää. Ymmärrämmehän me. Sillä hetkellä minäkin ymmärsin. Lääkäri oli halunnut vielä tutkia. Vielä konsultoida andrologia, jonka tiesi hyväksi. Vielä yrittää keksiä jotain, jolla voisi lisätä mahdollisuuksia onnistua. Ja se vielä paljastui matalaksi testosteronitasoksi. Ja sitä voidaan lisätä hormonipiikeillä.

Miehen testosteronitasoja seurataan kahden viikon välein. Piikkejä tämä Vaimo pistää subcutaanisesti (jee, jotain jäänyt opinnoista mieleen!) eli ihon alle, vatsanahkaan maanantaisin ja torstaisin. Jos hyvin käy, niin kolmen kuukauden päästä otetaan sitten uusi icsi-kierros. 

Lähtiessä minun olisi tehnyt mieli halata lääkäriä ja sanoa, että kaikki käy hyvin. 

En halannut. Pitäisiköhän vielä lähettää kaunis kortti, jossa kiitetään tähänastisesta hoidosta? Minä en ole nähnyt omaa napaani enkä omia toiveitani pidemmälle.