kuuden vuoden yksinäisyys

Näihin aikoihin tulee kuusi vuotta tätä lapsentekoa. Kuusi. 

Alusta asti meille oli selvää, että haluamme lapsen. Tai no, Mies 2.2. (Keskiarvo kuulemma.) Mutta ei sen lapsen haluaminen ollutkaan mitään verrattuna saamiseen. Tai siihen, että ei saada. 

Ensimmäiset raskausuutiset saatiin lomamatkalla Oulussa. Ja keskenmeno heti perään. Ensimmäisen keskenmenon jälkeen sitä jotenkin ajatteli, että luonto korjaa omansa ja että kyllä se siitä. Ei se siitä. Eikä sitä paitsi tarvitse enää selitellä keskenmenon tuomaa kipua ja surua pienemmäksi. Siinä on kokonainen lapsen mentävä aukko.

Vähitellen sitä alkoi ajatella, että voisiko tärpätä uudelleen. Tärppäsi. Meni kesken. Tärppäsi. Meni kesken. Vähitellen alkoivat olla solmussa sekä keho että mieli. Ei ihminen kestä määräänsä enempää menetyksiä. Ei kestä. Jokainen menetys jättää jäljen ja välillä tuntui, että olen yhtä vereslihaa enkä lähelläkään kokonaista. Unet katosivat, kuten niin usein aikaisempien hankalien kokemustenkin jälkeen. Koko kroppa särki. Menetyksen kipua. Ikävää. Surua. Yksinäisyyttä. Niin suurta yksinäisyyttä ja epäonnistumista, että sitä on vaikea selittää. 

Minä uskon, että surukin voi koteloitua ihmiseen. Minun suruni alkoi päästä ulos vuosi sitten, kun icsi-hoidosta alkaneen raskauden mentyä kesken virkkasin lohtupeiton. Virkkasin siihen jokaisen kipeän. Surun. Se helpotti.

Sitten tuli se vaihe, ettei enää jaksanut toivoa. Uskoa siihen, että elämä kantaa. Rakkaus kantaa. Sudenhetki tuntui pitkältä. Meinasin hukkua siihen. 

Mies ilmoitti, että jatketaan hoitoja. Että ei voida vielä luovuttaa. 

Niin, ei voida! Kuusi vuotta on jaksettu. Edelleen ollaan naimisissa. Aikamoista armoa molemmat! Se, että ollaan edes jotenkin jaksettu ja se, että edelleen ollaan yhdessä. Joku joskus kysyi, että eikö kannattaisi vaihtaa miestä. Ei kannata. Hyvän sain. Kiltin. Hellän. Sellaisen, joka rakastaa minua ja jolle minä olen maailman tärkeintä. Ei mies vaihtamalla parane. Ei välttämättä tilannekaan.

Kaksin jaksaa jatkaa matkaa paremmin kuin yksin, varsinkin jos tie on mutkainen. Olemme vuorotahtia tukeneet toisiamme. Kopanneet kiinni pimeässä, kun kaikki on tuntunut olevan lopussa. Valaneet uskoa. Jaksaneet rakastaa. Joka aamu herättyäni annan Miehelle pusun ja kuiskaan vielä nukkuvaan korvaan: ”Kiitos kun jaksat rakastaa!”

Kuuden vuoden yrittämisen rajapyykki on kaatanut epätoivon. Minä tiedän, että raskaaksi tuleminen on tässäkin kodissa mahdollista. Minä tiedän, että meillä on vielä mahdollisuus. Vaikka siihen menisi vielä viisi vuotta, siltikin se olisi sen arvoista. Oman lapsen.

Että me saisimme olla oman lapsen vanhemmat.