kyyneliä ja lohtuajatuksia
”Mitä olet puuhaillut?”, kysyi ystävä puhelimessa. Minä vastasin lähinnä itkeneeni. Ja tottahan se on. Itku on ollut vieraana usein. Töissä kyyneleet nousevat silmiin, kun vanhemmat tuovat lapsiaan aamulla hoitoon. Pitävät vielä sylissä ja antavat pusun. Kyyneleet nousevat kaupassa, kun kiukkuava lapsi nostetaan syliin tai kun pieni käsi etsiytyy isompaan hakien turvaa. Silloinkin ne nousevat, kun radiossa soi jotain liian melankolista tai kaunista. Ja Facebookissa ystävien ja serkkujen vauvamahoja katsellessa tai ystävien perhekuvia linkatessa.
Suru on totta. Suru on tässä. Se ei mene pois. Ei lähde huutamalla. Eikä vaikka niistäisi itkuräkää koko Nessu-paketin, sen isomman.
Suru tulee uniin. Silloin hamuan kädelläni Miehen selkää. Painaudun liki.
Pelkään yksin jäämistä.
Pelkään sitäkin, että kun kuolen niin minusta ei jää mitään jäljelle. Ei ketään, kenellä olisi minun kasvonpiirteeni. Geenini.
Se tuntuu jotenkin niin… lopulliselta. Toivottomalta.
Siivotessani löysin paperin vuosien takaa. Ajalta, jolloin olin aktiivisesti mukana erään vapaan kristillisen suunnan toiminnassa. Paperilla oli kirjoitettuna yhden ihmisen viesti. Hän oli kokenut tarvetta rukoilla puolestani. Hän koki, että rukouksen aikana hänelle puhuttiin. Paperissa lukee näin: ”Näen sinut äitinä. Olet äiti sellaisille, joilla ei ole omaa kotia tai vanhempia, sillä sinulla on suuri ja lämmin sydän, joka on avoin kaikille. Kodistasi tulee paikka, jonne ihmisten on helppo tulla. Paikka, joka tulvii lämpöä. Sinua kutsutaan rakastamaan ja auttamaan.” Lappu on kirjoitettu 5.9.96 ja sen on kirjoittanut eräs englantilainen mies, jota en ollut koskaan aikaisemmin tavannut ja joka vain vieraili seurakunnassa.
Minua itketti. Ja vähän hymyilyttikin. Olen joskus kirjoittanut omasta hengellisyydestäni ja siitä, että olen vuosien aikana muuttunut fundamentalistista enemmänkin etsiväksi, jopa epäilijäksi. En vieläkään osaa kategorisoida itseäni. Mutta tuo lappu. Siinä on paljon totta. Se hymyilytti. Olen saanut olla äitinä nuorille, joilla on ollut kotona vaikeaa ja jotka ovat tarvinneet aikuisen tukea, apua ja rakkautta. Olen ollut etuoikeutettu saadessani saattaa heitä aikuisuuteen, omille siivilleen. Ja yhä tänäkin päivänä moni heistä pitää yhteyttä. Muutama kutsuu minua edelleen äidiksi. Olen saanut olla äitinä lapsille, joilla ei ole omaa kotia (Venäjällä reissatessani); pitää heitä sylissä, tuudittaa uneen. Olen saanut olla äitinä leireillä lapsille, joilla on ollut koti-ikävä. Olen saanut vetää kainaloon, laulaa iltalaulua, silittää otsakiehkuroita. Ja nyt, tässä työssä, saan päivittäin olla se varaäiti, jonka syliin saa tulla ja joka ei väsy rakastamaan.
Olen surrut sitä, että en saa olla äiti. Enkä ole huomannut, että olen saanut jo olla. Paljon useammalle lapselle kuin ikinä olisin voinut kuvitellakaan.
En tiedä, uskonko tuon viestin olleen puhetta Jumalalta. Sen tiedän, että se lohdutti vähän.
Ja antoi toivoa silloin, kun on pimeää.
(– eikä toivo omasta lapsesta ole kuollut. Pitäisikö olla? En tiedä. En halua luovuttaa.)