kyynelvirtaa
Syyskuussa kävimme lapsettomuuspoliklinikalla, meidän piti aloittaa IVF-hoito. Hoitoa ei aloitettu, koska olin uneton. Ja sairaalahoidossa. Hoidon aloittamatta jättäminen oli niin iso pettymys, etten päiviin tiennyt, miten päin olla. Miten olla huutamatta, karjumatta pettymystä itseen, sairaalaan, koko systeemiin.
”Ottavat yhteyttä tammikuussa, jos tilanne korjaantunut ja sikäli mikäli psykiatrinen hoitotiimi antaa lausunnon, jossa potilas todetaan soveltuvaksi hoidon aloittamiselle.” (Ote epikriisistä)
Tällä viikolla puhuttiin setä Terapeutin kanssa hoidoista. Siitä, että minulta ryöstettiin toivo. Evättiin mahdollisuus. Puhuttiin palautuneista unista, voimaantumisesta, olon tasoittumisesta. Traumamuistojen hälvenemisestä EMDR-terapian avulla. Lääkkeiden alasajosta hyvällä menestyksellä.
Ja sitten setä Terapeutti sanoi SEN. ”Minun mielestäni sinä olet kyllä ihan normaali. En minä ainakaan näe mitään estettä sille, etteikö sitä hoitoa voisi uudelleen miettiä.” Ja mitä tulee pettymyksensietokykyyn, niin luulisin, että viiden menetetyn ja toivotun pienokaisen kohdalla se on kasvanut. Niin tappiinsa kuin vaan voi. Voiko enempää vaatia?
Päätin, että torstaina soitan lapsettomuuspoliklinikalle ja kysyn, kelpaako setä Terapeutin sana. En soittanut, heräsin vasta lähempänä puoltapäivää.
Tänään kävin Keskussairaalan joulumyyjäisissä ja parkkipaikalta soitin. Ihan vaan kysyäkseni sitä, riittääkö terapiassa kirjattu, vai onko minun IHAN OIKEASTI seistävä arvioitavana jonkun hoitotiimin edessä, vakuutettava itseni ja heidät siitä, että ”Ottakaa minut! Aloittakaa hoito! Minä haluan riittää!”
Puhelimeen vastasi sama hoitaja, joka syyskuussa purskahti itkuun kanssani. Kuultuaan unien palanneen ja lääkkeiden jääneen hän tuumasi: ”7.2 on teille varattu aika. Tulette silloin ja siitä aloitetaan hoito. Ei tässä enää jahkata. Tarpeeksi olette jo kyllä odottaneetkin.”
Minä purskahdin itkuun. Iloitkuun. Toivoitkuun.
Ensimmäistä kertaa kuukausiin joku näytti valoa. Sanoi, että yritetään. Minua pelottaa ajatus kuudennesta keskenmenosta. Minua pelottaa, että minä minussa särkyy taas pieniksi palasiksi, niin pieniksi, että sen helinän voi kuulla. Pelon yllä on kuitenkin toivo. Ensimmäisestä elävästä Pienestä. Todeksi tulleesta Ihmeestä.
Minua itkettää.