lapsen oikeudesta sukulaisiin

Minusta on äärimmäisen surullista, että Miehen veljen ja siskon lapset eivät tunne setäänsä ja enoaan.

Asumme lähekkäin, vain muutaman kymmenen minuutin ajomatkan päässä toisistamme. Siitä huolimatta emme näe. Me olemme yrittäneet käydä kylässä, mutta yleensä koskaan ei käy eikä sovi. Me olemme pyytäneet meille kylään, mutta sekään ei yleensä käy eikä sovi. Se tuntuu minusta käsittämättömältä, koska omiin sisaruksiini ja sisarusteni lapsiin minulla (ja myös Miehellä) on hyvin lämpimät ja mutkattomat välit. En voisi kuvitella tilannetta, että en saisi tavata veljentyttöjäni tai siskonpoikaani tai että he eivät pitäisi meidän kotiamme myös omanaan, niin omanaan, että meille voi tulla koska vaan yökyläänkin (hammasharjat ja lakanat ovat valmiina). En tiedä, miten kestäisin katsoa vierestä, sivustakatsojana, kuinka lapset kasvavat ja kehittyvät.

Ja kuitenkin joudun katsomaan vierestä, kun Mies kärsii. Kun Mies huutaa unissaan ikäväänsä ja näkee painajaisia siitä, ettei saa olla omiensa kanssa.

Olemme lukuisia kertoja sanoneet, että voimme tulla hoitamaan pieniä tai he voivat tulla meille (nyt siis jo 3- ja 2-vuotiaat poikaset). Uskallan sanoa olevani hyvä lasten kanssa. Samoin on Mies. Kun ensimmäisen kerran tapasimme yhdessä veljentyttöni, pienempi juoksi avokäsin Miehen syliin, kiipesi polville ja rutisti ja pyys heti perään rallikyytiä pyörätuolilla. Siitä kohtaamisesta saakka molemmat typyset ovat hyväksyneet Miehen ehdoitta, ovat ottaneet Miehen yhdeksi oman elämänsä tärkeistä aikuisista. Typyset tykkäävät yökyläillä ja yökyläilyillä istuvat kuin nakutetut Miehen kyljessä ja vieressä niin sohvalla kuin ruokapöydässäkin. Samoin tekee siskonpoikanen, joka halusi myös päästä Miehen viereen nukkumaan (sillä lisäyksellä, että täti olisi toisella puolella, mutta kasvot olivat koko yön Mieheen ja täti sai tyytyä kantapäihin..)

Tuntuu kurjalle, että tällä viikolla Miehen veljenpoika täyttää kolme. Viime vuonna(kaan) meitä ei pyydetty syntymäpäiville. Viime vuonna näimme pojan kerran, kun anoppi kuskasi lapsen meille kylään. Toukokuussa Miehen siskonpoika täytti kaksi. Emme päässeet syntymäpäiville, koska Miehen jalkoja piinaava laskimoiden vajaatoiminta oli niin hankala, että siirtyminen tuolista autoon ja tuoliin oli vaikeaa eikä kenkiäkään saanut jalkaan. Esitimme vastakutsun, että tulisivat meille, mutta kukaan ei koskaan saapunut.

Tiedän, että perheet ovat erilaisia. En vaan pysty hyväksymään sitä, että vanhempi voi evätä lapseltaan lähisukulaiseen tutustumisen näin totaalisesti. On äärimmäisen surullista, että minun sisarusteni lapset pitävät Miestä omanaan, mutta Miehen omat sisarusten lapset eivät edes tunne häntä. Syy ei ole siinä, etteivätkö Miehen sisarukset liikkuisi; molemmat tapaavat puolisonsa perhettä ja vanhempiaan viikottain. Ajavat autolla pitkiäkin matkoja voidakseen viettää aikaa yhdessä. Meille on liian pitkä matka.

Me emme riitä. Mies ei riitä. Veljeksi, sedäksi, enoksi. Me emme ole sosiaalisia pyrkyreitä, me emme asu miljoonatalossa eikä meillä ajeta Bemarilla. Millaisen viestin vanhemmat antavat lapsilleen, kun kääntävät selkänsä omalle veljelleen? Mikä on vanhemman vastuu lapsen kasvatuksessa ja siinä, että lapsen oikeus tutustua sukuunsa toteutuu? Missä menee vääränlaisen vallankäytön raja? Mikä on henkistä väkivaltaa ja rajoittamista?

Entä sitten, jos joskus saammekin lapsen? Evätäänkö häneltäkin serkut, täti ja setä? Se ei voi olla oikein. Eikä saa olla oikein.