lapsettomuudesta

Tyhjän sylin päivä.

Tänäänkin. 

Eilen töissä asiakkaat toivottelivat hyvää äitienpäivää. Kai siksi, että niin kuuluu toivotella. Niin kuin vappuja, juhannuksia ja viikonloppuja. Silti kotimatkalla silmät kostuivat kyyneleistä. Kaipauksesta. Ikävästä.

Viime yönä sain pitää siskonpoikasta yökylässä. Silittää hellästi uneen, laulaa tuutulauluja. Herätä 3.30 aamulla kasvukipujen aiheuttamaan polvisärkyyn, vienoon vaikerrukseen. Etsiä koko asunnon läpi särkylääkettä, sitten silittää uudelleen uneen.  Heräillä vähän väliä pieniin, kättäni hipeltäviin sormiin tai voimalla kylkeen iskeytyviin varpaisiin. Nousta aamulla silitykseen ja sitä seuranneeseen komentoon: ”On jo AAMU!”. Nököttää Pikkukakkosen ääressä sohvalla yöpuvussa, edessä vattupuuroa ja vieressä pieni ja rakas. Lainalapsi.

Hetken ajan syli oli varattu. Hetken ajan tämän talon täytti nauru, laulu ja pienten jalkojen töminä. Hetken ajan minä unelmoin siitä, millaista olisi, jos meillä olisi pieni. Pieniä.

Ja minun tulee niin ikävä. Minun sydämeni tuntuu menevän mykkyrälle, ihan ruttuun kivusta ja surusta ja ikävästä. 

Huomenna mennään syömään koko perheen voimin. Äidit ja minä. Kaikilla muilla sisaruksilla on perhe. Lapsia. Huomenna juhlitaan heitä. Ja minun sydämeni huutaa tuskasta samalla, kun suun pitäisi olla hymyssä. 

Minä haluaisin olla äiti. Minä haluaisin niin kovasti saada olla äiti.

Illalla sytytän rivin pieniä tuikkuja enkelin viereen. Rukoilen, että jossain meidänkin pienistä pidetään huolta.