läsnä ikävä

”On hyvä puhua siitä, mikä ei voinut toteutua, vaikka siitä oli unelmoinut ja sen kaipuun varaan paljon rakentanut. Meissä on läsna myös se, mitä vaille olemme jääneet.” Martti Lindqvist

Pidin eilen sylissä uusinta Pientä. Rakasta. Reilun viikon ikäistä. Nuuhkutin silkinsileää tukkaa, suukotin poskea. Ihmettelin unihymyjä ja hereillä ollessaan syvälle sieluun asti ulottuvaa katsetta.

Silloin, kun häntä odotettiin, en voinut käydä hänen perheensä luona kylässä. En voinut. Sydämen kipu, tuska oli niin iso. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sen ahdistuneemmaksi tulin. En minä heitä syytä raskaudesta, en! Olen äärimmäisen iloinen Pienestä. Sydäntäni myöten rakastunut häneen jo nyt. Samalla minun sydämeni tuntuu olevan riekaleina.

Sieluun sattuu. Sattuu se, että toive, unelma omasta lapsesta ei ole saanut toteutua. Olin aina ajatellut olevani suurperheen äiti. Olenkin. Minulla on taivaassa seitsemän pientä, joita rakastan. Kaipaan. Joiden olisin niin halunnut saavan tulla valmiiksi.

Minun silmäni ovat nykyään niin surulliset. Niissä näkyvät liian monen menetyksen kipu, suru ja ikävä. Äidiksi tulemattomuus on elämän suurin kipu. Se iskee ilmat pihalle, tukahduttaa sisältä.

Sellainen avohaava, ettei sitä voi koskaan paikata. Minussa on aina läsnä ikävä. 

Eilen hyräilin tuutulaulua vauvalle. Kuiskasin hiljaa korvaan, että on tädille niin äärettömän rakas. Täältä taivaaseen ja takaisin. Huomenna silitän töissä taas jonkun muun lasta. Otan syliin. Rakastan. Jonkun toisen lasta. 

Niin että sydämeen sattuu.