loistaa mustimmankin pimeyden läpi. rakkaus.

Tunnustan. Joskus on hetkiä, jolloin haluaisin vaihtaa tämän elämän. Aloittaa jossain ihan alusta, uudelleen.

Ja sitten on niitä, jolloin tietää entistä vahvemmin, että tässä on hyvä. Että tässä riittää.

On kaikki.

Olen miettinyt sitä, missä vaiheessa pitäisi päästää toisesta irti. Antaa mahdollisuus mennä. Olla vapaa. 

Samaan hengenvetoon sitäkin, miten vaikeaa olisi elää ilman toista. Olla ilman. Yksin tämä kaipaus olisi vielä kipeämpää.

Minä kaipaan lasta. Sitä, joka on jossain tähtitaivaan toisella laidalla vasta haaveena ja niitä, joita emme koskaan saaneet kasvattaa valmiiksi. Kaipaan niin, että välillä koko kehoa särkee ikävä ja kipu ja kaikki. Kaipaan niin, että välillä on pakko pysäyttää auto ja vaan huutaa kaikkea mustaa sisältä ulos. Kaipaan niin, että en jaksa nähdä tuttavia vauvamahoineen ja lastenvaunuineen, koska elämän epäoikeudenmukaisuus tekee kipeää. Välillä on vaikea hyväksyä sitä, että joku muu saa seitsemän ongelmatonta raskautta ja minä seitsemän enkelivauvaa.

Miksi vain joidenkin vauvat selviävät?

On hetkiä, jolloin kuitenkin tuntee kiitollisuutta siitä, mitä on. Niin kuin tänään.

Vaikka huomenna kuolisin, niin kuolisin rakastettuna. Minuna. Kaikkine virheineni, epätäydellisyyksineni. Puutteineni.

Sen pitää olla jonkin arvoista. Sen pitää olla sellaista, mistä saa voimaa silloin, kun tekisi mieli luovuttaa.

 

Kaikista mustimmankin pimeyden läpi se loistaa. On ennenkin loistanut. Rakkaus.

 

ps. Mies oli vasta tänään lukenut marraskuussa hänelle tekemäni ”Elämäni onnellisimmat hetket”- laatikon. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Monet minun kokemistani onnellisimmista hetkistä olivat myös hänen kokemiaan. ”Ja se onnellisin on vielä tulossa”, sanoi hän. ”Se päivä, kun meistä tulee vanhempia.”

Kunpa saisin edes hitusen hänen uskostaan!