luopumisesta ja surahtelusta

Pääsiäinen on ollut jo vuosia minulle vuoden vaikein pyhä. Siitä asti, kun luovuin ensimmäisestä pienestä. 

Suru on vieraillut meillä niin usein, että se ei enää ole niin pelottava. Kammottava. 

Kaikkein eniten maailmassa pelkäsin menettäväni jonkun rakkaan, kun vielä en ollut menettänyt ketään. Kuolema oli maailman ahdistavin asia. Pelottavin. Lopullisin. Sitten, kun sen kohtasi ensimmäisen kerran, se vyöryi yli kuin hyökyaalto ja oli vähällä hukuttaa täysin. Se lamaannutti. Teki niin kipeää, että kippuralla lattiallakin oli vaikea olla. Suru hellitti otettaan, tilalle tuli ikävä. Kaipaus.

Surun kietoessa syliin minä surahdan. (Joku lastenpsykiatri on jossain lanseerannut tämän termin.) Suru saa kyyneleet kihoamaan silmiin, sydämen täyttymään kaipauksesta ja ikävästä. Kuitenkin surahdus on hetkellinen. Tiedän sen menevän ohi. Suru ei ole minussa koko aikaa. Kaipaus on. Rakkaus on. 

Olen oppinut sen, että suru on oikeastaan hyvä asia. Se kertoo siitä, että joku on ollut niin merkityksellinen – joku on ollut jotain niin äärimmäisen rakasta ja tärkeää, että sitä kaipaa. Ikävöi. Suree kesken jäänyttä elämää tai alkamatonta elämää. Suree sitä, että ei saa enää olla osa menetetyn elämää. Että ei voi halata. Silittää. Kuiskata korvaan. Pitää kädestä. Käpertyä kainaloon. Ottaa syliin.

En enää pelkää rakkaiden menettämistä. Uskon, että en heitä menetä. He kulkevat joka päivä sydämelläni, isot ja Pienet. 

Rakkaus ei lopu, vaikka elämä loppuu.

Siksi jaksan tämänkin pääsiäisen välillä surahdellen.