maailman sydämellisin Mies

Saimme eilen pitää kylässä Miehen siskoa pienokaisineen. Sain pitää sylissä kaksi viikkoa vanhaa Ihmettä. Nuuhkia pehmeitä poskia. Silittää silkkisiä hiuksia. Ihastella pienenpieniä sormia ja katsoa silmiin. Ihmetellä isoveljen luontevaa oloa, vaikka Pieni karjuikin koko kehonsa voimalla. Ja pitkään. Lapsen itku, kipuitku, on jotenkin lohdutonta. Kun ei voi tehdä mitään muuta kun vaan kantaa sylissä. Yrittää saada sitä pierua tai pulautusta tulemaan. Silittää selkää samalla, kun Pieni makasi olkapäällä. Jossain vaiheessa isoveljen kanssa legoilla leikkiessäni kuulin keittiöstä Miehen ja siskonsa puhuvan vauvojen vyöhyketerapiasta.

Illalla Mies lähestyi: ”Mitäs jos me maksetaan se vauvan vyöhyketerapia?”

Voi mikä ihana idea! Ristiäislahja! Etukäteisristiäislahja!

Lähetimme viestin kälylle, että haluamme maksaa vauvan ensimmäiset vyöhyketerapiat. Saimme vastausviestin, josta paistoi hämmästys, kummastus ja valtava ilo. Helpotusilo. 

Täällä itkettiin ilon kyyneleitä. Mies sanoi, että tekisi ihan mitä vaan siskonsa vuoksi. Näiden Pienten vuoksi. Minä itkin iloa siitä, miten suuri ja lämmin sydän Miehelle on annettu. Että näkee syvälle, uskaltaa toimia ja toimii läheistensä parhaaksi. Niin. Rakkaittensa puolesta tekisi mitä vain, että heillä olisi hyvä olla. Ihan vaan siksi, että ovat rakkaita. Omia. Osa meidän elämäämme.

Illalla sängyssä olin kippurassa miehen selkäpuolella. Rutistin. Suukotin olkavartta, niskaa. Silitin hellästi. Itkimme molemmat. Sitä, että joudumme vielä elämään ilman omia Pieniä, ja samalla sitä iloa, että saamme olla täti ja eno kaikkein rakkaimmille. Sisko ja käly. Veli ja lanko. 

Ei maailmassa ole suurempaa voimaa kuin rakkaus. Rakkaus saa ihmisen toimimaan.

Ei maailmassa ole rakkaampaa ihmistä kuin Mies. Yöllä mietin sitä, että vaikka jalat eivät toimi, niin sydän toimii. Voiko olla niin, että juuri sen tähden vielä tavallista syvemmin, rohkeammin?