matkakumppanina ptsd

F43.1.

Traumaperäinen stressihäiriö. Välillä höystettynä vaikein ahdistus- ja masennusoirein.

Me ollaan oltu majakka ja perävaunu jo pitkään. Ensimmäisen kerran, kun eräs psykiatri kyseli ICD-10:n tautiluokituksen mukaisia kysymyksiä, en meinannut uskoa korviani – minun oudoille, kummallisille ja ahdistaville olotiloille löytyi SELITYS.

En ikinä unohda sitä hetkeä, kun kysyin kyyneleet vuolaasti poskille valuen: ”Siis eikö mun päässä olekaan vikaa? Että mä en ookkaan hullu?”

(No olihan sitä tietysti päässä vikaa sattuneista syistä, mutta nyt se vika saikin nimen.)

Voimakkaat uudelleen elämiset, flashbackit, haju- ja äänimuistojen laukaisemat, myös kummalliset dissosiaatio-oireet saivat nimen.

Jatkuva ylivireystila, säikkyminen, unesta valveille herääminen sekunnin sadasosassa, ympäristön tarkkailu ja ärtyneisyys saivat nimen.

Äärikamalat painajaiset, levottomuus ja selittämätön paha olo saivat nimen.

”Sinä tarvitset kyllä terapiaa. Ja lääkehoitoa pitää miettiä.” Diagnoosin jälkeen toinen helpotus. Minut ohjattiin psykiatrian poliklinikalle, josta sain mielestäni maailman parhaan traumaterapiaan erikoistuneen  psykologin. Hänestä olen kiitollinen. 

Terapia on ollut ihan hirvittävää ja hirvittävän ihanaa. On ollut raskasta käydä traumakokemuksia läpi, uudelleen ja uudelleen. On ollut riipivää puhua omista tuntemuksista, ajatuksista ja muistikuvista; ne ovat muuttuneet lihaksi, kun ne on sanottu ääneen. Ja kuitenkin on ollut vapauttavaa saada kuulla yhä uudelleen ja uudelleen, että tämä kaikki helpottaa vähitellen. Että kipu ei kestä ikuisesti. Se on totta. Kipu laimenee. Haava muuttuu arveksi, se ei häviä. Mutta kivun kanssa oppii tulemaan jotenkuten toimeen.

Olen saanut apua EMDR-terapiasta (http://www.emdr.fi/emdr.html) ja sitä on toteutettu ”kuureina” osana terapiaa. 

Välillä olen ollut osastohoidon tarpeessa, välillä terapiassa on käyty tiuhemmin. Vaikka välillä on menty turpavalssia syvällä mudassa, yksin ei ole tarvinnut olla. Olen saanut apua, oireeni ja hätäni on otettu todesta. 

Enää F43.1 ei ole elämäni suurin saatana, peikko, joka vaanii jokaisen kulman takana. Vähitellen se muuttuu neutraalimmaksi, vähitellen sen ote kirpoaa. Nyt on menossa parempi kausi. Siitä osaa olla kiitollinen.