minä riitän

Lähipiirissäni on ihmisiä, joille olen olemassa ainoastaan silloin, kun tarvitaan lastenhoito- tai kriisikeskusteluapua. Siksi, kun ei ole lapsia. Oletusarvona nimittäin on, että lapsettomana karautan apuun kuin Maija Poppanen tai supernanny hetkenä minä hyvänsä, koska rakastan lapsia. Oletusarvona on monesti myös se, että haen/vien/kuskaan/siirrän sekä jälkikasvua että näiden vanhempia paikasta A paikkaan D käymällä siinä välissä paikoissa B ja C, koska ei ole lapsia (eikä ”tätä älytöntä arkirumbaa”).

Lähipiirissäni on ihmisiä, jotka soittavat aamuyöllä pikkutunneilla vain keskustellakseen pahasta olosta minun kanssani, koska minulla ei ole lapsia. Mitä väliä sillä, että heräisin aamulla 4.15 ehtiäkseni kuuteen töihin; elämäni on lapsivapaata ja sitä kautta monella tapaa huoletonta ja vapaata – kyllä täytyy olla aikaa kuunnella väsyneiden vanhempien vuodatuksia tai parisuhdekriiseilyä kellonaikaan kuin kellonaikaan.

Lähipiirissäni on paljon itsekkäitä ihmisiä. Sellaisia, jotka eivät soita tai ota yhteyttä koskaan kysyäkseen kuulumisia. Eivät pyydä kanssaan teelle. Eivät kaupungille. Ainoastaan hoitamaan lapsia, kuljettamaan tai antamaan parisuhdeneuvontaa. Sellaisten ihmisten kanssa eläminen on kuluttavaa. Ja surullista. Joka kerta, kun joku muu kertoo olleensa viettämässä hauskaa iltaa näiden ihmisten kanssa, minun sydämessäni tuntuu pahalta. Minä nimittäin yleensä olen juuri silloin pitänyt lapsista huolta. 

Lähipiirissäni on myös ihania ihmisiä. Sellaisia, joille kelpaan ja riitän minuna. Ilman lastenhoitovelvotteita, neuvontapuheluita, siivousapua. Älkää ymmärtäkö väärin. Minusta on ihanaa saada olla avuksi ja helpottaa toisen elämää. Vielä ihanampaa kuitenkin on tulla kohdelluksi ja kohdatuksi ystävänä. 

Tällä viikolla yksi ystäväni kutsui minut mökilleen muutamaksi päiväksi hänen ja lastensa kanssa. Ja meillä oli ihanaa! Totta kai leikitin lapsia. Silitin, paijasin ja haastoin vesisotaan. Osallistuin yhteisiin töihin. Mutta huikeaa oli istua joka ilta lähes aamukolmeen takkatulen loistossa jutellen aivan kaikesta maan ja taivaan välillä. Kuunnella ja tulla kuulluksi. Koko matkan ajan oli tunne, että minä olen toivottu ystävä. Että minä riitän omana itsenäni, ilman maijapoppasteluja. Että minä kelpaan (ilman lapsiakin). Minuna. Se oli sellainen hyrinähetki.

Eilen illalla (taas) soi puhelin. Minua olisi tarvittu hoitamaan lasta, jotta vanhemmat olisivat päässeet yhdessä keikalle. Olin kotiutunut edellisenä iltana puolen yön jälkeen. En luvannut olla seuraneitinä illasta puolille öin. Soittajan äänessä kuulsi pettymys. Käydessäni nukkumaan hymyilytti. Hymyilytti se, että uskalsin sanoa ei. Hymyilytti se, että minä riitän itsellenikin. Sittenkin.