minä uskoin meihin

Kaikki nämä vuodet, niin myötä- kuin vastamäissä. Kaikki ne kerrat ambulanssin kyydissä, ensiavussa, teholla. 

Kaikki ne hetket, kun kuitenkin selvittiin.

Kaikki ne illat, jolloin toivottiin, vaikka ei vielä nähty. Ja ne yöt, jolloin hiljaa silitettiin selkää.

Kaikki ne päivät, jolloin oli olemassa vain epävarmuutta. Kipua. Ahdistusta. Vihaa. Epätoivoa. 

Minä uskoin meihin. Viimeiseen asti minä uskoin meihin.

Ja kuitenkin se suru on ollut mukana alusta asti. Ihan alusta asti. Aivan kuin se olisi tiennyt, että sen on kuljettava mukana koko matka; tehtävä itseään vähitellen näkyvämmäksi, jotta en musertuisi sen alle. 

En halua haukkua Miestä. Enkä täällä kirjoittaa päätökseni syistä ainakaan vielä enempää. Ei rakkaus ole kadonnut. Se on, mutta se ei riitä. On kuitenkin jotain suurempaa kuin minä ja sen rinnalla minä olen aina kakkonen.

Vaikka minusta nyt tuntuu siltä, että muserrun, niin en muserru.

Minä luotan siihen, että minä selviän. En ehkä tänään enkä huomenna, mutta joku aamu on helpompi.

Niin on pakko olla.

Niiden siipien on pakko kantaa.