miten tähän on tultu eli meidän tarina
Pienenä tyttösenä haaveilin aina suurperheestä ja oli vaikea hyväksyä sitä, että olin melkein 30, sinkku ja lapseton.
Isompana neitokaisena haaveilin aina siitä, kuinka tapaisin Sen Oikean. Millaisia katseita vaihdettaisiin. Mentäisiinkö meille vai teille. Käveltäisiinkö käsi kädessä auringonlaskuun vai istuttaisiinko puiston penkillä sylikkäin.
Ja sitten SE tapahtui. Olin keväisenä päivänä sairaalassa aivan omissa ajatuksissani. Yhtäkkiä vierestäni kuului reipas ”HEI!”, ja vierestä ojentui käsi. Käden päässä oli mukavannäköinen, varsin komea mies, joka sai polvet notkahtamaan leveällä hymyllään ja sinisillä, ilosta tuikkivilla silmillään. Hän sanoi nimensä ja siitä se sitten lähti. Juotiin kahvit. Katsottiin silmiin. Koko ajan oli sellainen olo, kuin olisi löytänyt kauan kateissa olevan ystävän. Oman ihmisen. Ja tavatessani hänen äitinsä tuntui, että tapasin toisen oman ihmisen.
Reilu viikko ensitapaamisesta istuttiin taas. Kahvilla. Kahvin jälkeen menimme läheiselle järvenrantalevikkeelle ihailemaan huurteisia oksia. Tuolla levikkeellä istuin ensimmäisen kerran miehen syliin, mies sipaisi hiukseni otsalta ja suuteli, hellästi, lämpimästi, kiihkeästi. Ja minä tiesin olevani kotona.
Koskaan ei kysytty, minne mennään. Tuntui luontevalta mennä meille. Olla meillä. Koskaan aikaisemmin ei kenenkään kosketus ole tuntunut niin hellältä, hyvältä. Turvalliselta. Sellaiselta, joka haluaa toiselle vaan hyvää ja kaikkea kaunista.
Mies tapasi perheeni hyvin nopeasti, edesmennyt mummi ihastui häneen heti, samoin veljeni lapset. Ja vähän myöhemmin kaikki muutkin perheestä ja suvusta. Kevät elettiin lähes symbioosissa. Niin lujasti, että kun minä kesäkuussa lähdin työmatkalle, Mies lähti mukaan. Menomatkalla pysähdyttiin lapsuuteni rakkaimmassa paikassa, kesämökillämme. Saunanraikkaina ja lempeiden löylyjen lyömänä köllittiin sylikkäin pedissä, kuunneltiin koivujen suhinaa ja kuikan huutoa järveltä. Siinä, ehkä elämäni merkityksellisimmässä paikassa Mies tuumasi, että eikö aina olisi hyvä olla näin. Ja siinä sylikkäin takan vielä räiskiessä todettiin, että olisi.
Työmatkalla päätettiin ostaa sormukset. Halusin vaatimattoman, ohuen ja hopeisen. Miehellä oli samanlaiset ajatukset, onneksi. Ensimmäisestä Kultarista löytyi juuri SE oikea sormus, tosin vaan Miehen koossa. Minulta tirahti jo itku, kun myyjä sanoi, että toisessa Kultarissa on samaa sormusmallia pienempinä. Miehen sormus tiukasti kassiin ja vauhdilla toiseen liikkeeseen. Siellä se oli. Minunkokoiseni sormus. Täydellinen, vaatimaton. Ja niin täynnä jo rakkautta!
Istuimme iltaa paikallisen Memphisin terassilla. Mies ehdotti juhannuskihloja. Minä leimahdin! Juhannukseen oli vielä muutama viikko. Sormukset polttivat kassiin lähes reiän, ainakin sille tuntui. Auringon laskiessa ja hyväillessä lämmöllään kahta rakastavaista Mies otti sormuslaatikon ja pujotti sormeeni sormuksen. Sinä iltana vierekkäin nukahti kaksi pitkän tien kulkenutta, toisensa löytänyttä, hymy huulillaan. Lähipiiri kommentoi kihlauutista lämpimästi, moni oli sitä jo odottanutkin, vaikka olimme maaliskuussa tavanneet. Kolme kuukautta kuitenkin riitti meille.
Samana viikonloppuna palasimme kotiin mökin kautta. Vanhempani olivat mökillä ja pitivät meille pienet kihlajaiset. Mies pyysi isää verannalle ja pyysi tyttären kättä. Lupasi pitää minusta huolta. Lupasi rakastaa. Isän ja äidin silmissä kimalsivat onnen kyyneleet ja isälle selkeästi perinteinen käden pyytäminen oli kunnia-asia. Häät sovittiin seuraavaan kesään. Ja koko kesän Mies reissasi vaimokkeensa matkassa, työmatkakilometrejä tuli kolmatta tuhatta. Auto osoittautui hyväksi paikaksi tutustua ja harjoitella parisuhteessa olemista. Liikkuvasta autosta on paha livistää, jos eteen tulee erimielisyyksiä tai riitaa, ne oli opeteltava sovittelemaan saman tien. Onni oli se, että kummankin mielestä erimielisyydet kuuluvat parisuhteeseen eikä niistä kumpikaan mene rikki. Riidan voi aina sopia eikä sekään erota, mielummin vahvistaa.
Muutama viikko eteenpäin, heinäkuussa, muutimme virallisesti yhteen. Ja seuraavana kesänä kihlajaispäivästä tuli vihkipäivä, jolloin sain omakseni rakkaani, ystäväni, kumppanini, lohduttajani, olkapääni. Kun vihkitilaisuudessa rakas ystäväparimme lauloi Juha Tapion Vuodet vieriä saa, minun sydämeni meinasi pakahtua onnesta. (http://www.youtube.com/watch?v=aBXCdcxANOY)
Siitä se sitten alkoi. Meidän arki. Häämatka tehtiin pohjoiseen, kalastamaan. Kodista tehtiin oma pesä. Iloittiin lainalapsista ja iloitaan edelleen. Ja toivotaan sitä omaa Ihmettä.
Paljosta ollaan jo vuosia selvitty, yhdessä. Yksin kumpikin olisi jo aikaa sitten kaatunut. Monenlaisia sotkuja on tehty yksin ja yhdessä, kaikesta on selvitty puhumalla ja toista kunnioittamalla. Tuntuu kummalliselle, että vaikka minä mokaan, voin saada anteeksi. Ja päinvastoin. Edellisessä suhteessa asia ei ollut näin. Sekin tuntuu kummalliselle, että enää ei tarvitse pelätä. Tai että seksistä saa ja voi nauttia, ettei se olekaan ainoastaan miesten etuoikeus ja naisen velvollisuus. Enää ei tarvitse muuttaa itseään toisen haaveita vastaavaksi. Vaan olla.
Olla äärettömästi rakastettu. Ja rakastaa.
”Ei ole erämaata,ei valtamerta,ei koskea, jonka yli en kulkisi sinun kanssasi”. -G. Flaubert