miten voivat olla niin rakkaita?
Eilen kurvasin viimeistä kertaa päiväkodin pihaan. Kuuntelin pitkään pihassa lintujen aamukonserttia silmät kiinni. Tuntui yhtä aikaa kurjalle ja levolliselle.
Eilen oli haikea päivä. Halusin olla lapsia ja vanhempia vastassa. Perustelin tätä sillä, että käsiheipat vanhemmillekin ovat eri asia kuin fb-heipat ja että lapsilla on oikeus hyvästeihin. Minulla on oikeus hyvästeihin.
Aamu piti sisällään paljon haleja ja syli-ipanoita. Naulakon alla salaisuuksia kuiskaavia. Ikävästä kiukuttelevia. Suoraa huutoa itkeviä. Syliin oli kuitenkin helppo tulla. Välillä siinä oli jono, välillä oli kolme lasta yhtä aikaa ja välillä olin piiritetty. Sain ihastella ja ihmetellä piirustuksia. Palapelejä. Irronneita hampaita ja lakattuja kynsiä. Kuulla vielä kuulumisia, nähdä uusia kieppejä ja kuperkeikkoja ja kuulla uusien äänteiden oppimista.
Eilinen piti sisällään rakkautta. Pusuja. Silittämistä. Kädestä kiinni pitämistä. Pienten käsien taputtelua. Kainaloon kiemurtelua. Jaloissa pyörimistä. Kiehnäämistä ja lentosuukkoja. Ihania kukkasia, itse askarreltuja hamahelmiaarteita, itse piirrettyjä kortteja. Kollegat ja lapset olivat tehneet ison kortin, johon jokainen lapsi oli piirtänyt kuvan ja kirjoittanut aikuisen kanssa kauniita asioita: ”Sun kanssa on ollut kiva tehdä eskaritehtäviä. Sun kanssa on ollut kiva tanssia. Sun sylissä on ollut hyvä istua. Oot kiva. Kiitos kun hoidat. Sun satuja on ollut kiva kuunnella. Sä soitat hyvin. Sä oot vähän höpsö. Sä et koskaan ilkeile. On ollut kiva piirtää. Tehdä palapelejä. Sun kanssa on ollut kiva tehdä kynätehtäviä. Koska mä oon sulle rakas.” Aarteita! Niin rakkaat pienet! Paras työtodistus ikinä!
Luin lapsille sadun. Rakkaan. Tutun. Jokainen istui paikallaan, kuunteli. Pieninkin.
Luin lapsille sadun Kukkutimurusista. Olen joskus laittanut sen tännekin, mutta laitan nytkin. Se on mielestäni niin kaunis. Lohdullinen.
Kävelimme yhdessä autolle, minä ja lapset. Lapset jatkoivat puistoon, minä lähdin kotiin. Matkalla tirautin muutaman kyyneleen. Korvissa soi edelleen ”Minä ratastan sinua!”
Illalla kiitin jokaisesta lapsesta, oman elämäni Kukkutimurusesta. Nimeltä. Kiitos, että sain kulkea vierellä. Kiitos, että saan jatkaa rakastamista, vaikka työ loppuukin!
Kukkutimurusia
Pienet säkit selässä juosta vilistivät pikkuiset keltamekkoenkelit etsimään kukkutimurusia. Heille oli sanottu näin:
– Etsikääpä rakkaat keltamekkoenkelit kukkutimurusia, sillä niitä kyllä on. Monet ihmiset sanovat, ettei kukkutimurusia ole ja kulkevat suu mörröllään ja silmät tuikeina. Noukkikaa säkit täyteen kukkutimurusia ja tyhjentäkää ne sitten mörrittävien ihmisten eteen, että hekin hymyilisivät.
Keltamekkoenkelit olivat innoissaan. Oli hauskaa etsiä kukkutimurusia ja panna ihmiset nauramaan.
Enkelit hajaantuivat eri puolille maata. He kiljuivat riemusta aina kun löysivät uuden kukkutimurusen: lapsen hymyn, pyörivän pallon, linnun liverryksen, veden solinan, sittapörrän surinan, laulun pätkän, kukan tuoksun, pojan juoksun…
Heidän säkkinsä aivan pullottivat kukkutimurusia: asioita, joille voi hymyillä, nauraa, asioita, joista voi kiittää ja riemuita. Mutta yksi enkeleistä istui puun juurella ja itki. Hän ei ollut löytänyt ainoatakaan kukkutimurusta. Hänen säkkinsä oli tyhjä ja lurpallaan. Enkelit, joiden säkit olivat täynnä, tulivat murheisen enkelin luo.
– No mitäs nyt? he kysyivät.
– Ei yhtään kukkutimurusta, niiskutti pikkuinen.
Silloin enkeleistä tomerin katsoi niiskuenkeliä ja sanoi:
– Kuule. Sinä uskottelet, ettei kukkutimurusia olekaan ja siksi et niitä näe. Puhalla se paha ajatus itsestäsi ulos, niin heti löydät ensimmäisen kukkutimurusen.
Niiskuttava enkeli puhalsi puuh, puuh. Ja vielä varmuudeksi puuh, puuh. Hän nousi seisomaan puun juurelle ja puhalsi vielä kerran puuh, puuh.
– No, nyt se meni. Se olikin oikea mörkö ajatukseksi. Ja nyt minä näen jo ensimmäisen kukkutimurusen: te tulitte auttamaan, kun tässä istuin ja niiskutin.
Niin pikkuinen enkeli avasi lurpallaan olleen säkkinsä ja pudotti siihen noukkijaenkelien ystävyyden. Säkki tuli siitä aivan pullolleen, sillä ystävyys on valtavan suuri asia.
– Voi, huudahti enkeli. – Nyt tarvitsisin uuden säkin, sillä löydän loputtomasti kukkutimurusia: tuon västäräkin hauskasti viipertävät varpaat, tuon perhosen kirkasväriset siivet ja tuon ja tuon ja tuon.
Sinä iltana enkelit kävivät kertomassa Jumalalle, että heidän säkkinsä olivat tulleet aivan pullolleen kukkutimurusia. Ja jos olisi ollut enemmän säkkejä, nekin olisivat täyttyneet. He kertoivat myös, että kun kukkutimurusia oli pudotettu ihmisten eteen, ihmisten oli tullut ihmeen hyvä olla.
Leena Erkkilä: Kukkutimurusia (1968)