mörköolo

 

Välillä sitä huomaa miettivänsä, että riitänkö? Kelpaanko? Olenko tarpeeksi?

Petyin katkerasti erään viran haussa. Olen pettynyt ihmissuhteissa. Minuun on petytty.

Pettymyksensietokyvyn harjoittelua, sitäkö tämä elämä on? Koko elämänpolun kestävää harjoittelua?

Olen useampana iltana nyyhkinyt vollottanut sitä, että minä en riitä. Äidiksi. Työntekijäksi.

Mitä tekee Mies? Kelaa hiljaa viereen. Vetää syliin. Halaa. Silittää hiuksia.

Sanoo: ”Sinä olet ihan riittävän hyvä. Minulle maailman rakkain.”

Sanoo: ”Sinä olet ihana vaimo. Hyvä sisko. Maailman paras täti. Lapsi.”

Samoja asioita, mitä itsekin viikko sitten tankkasin reilun 30 teini-ikäisen ajatusmaailmaan. Että jokainen kelpaa, riittää. Sellaisena kuin on.

Ehkä tämäkin mörköolo vähitellen vaimenee. 

Joitain sanoja on helpompaa sanoa toisille kuin uskoa itse.