nainen – veitsenkäännön mestari
Mietin ensin, että kirjoitanko tästä aiheesta ollenkaan. Mutta sen verran sapettaa, että menköön.
En ihan aina ymmärrä naissukupuolta. Mikä siinä on, että pitää aina vertailla? Kuulua johonkin ”klubiin”? Olla jotenkin aina jotakuta toista parempi tai vähintään olla kateellinen siitä, mitä toisella on? Tämän sapetuksen lähtökohta on siinä, että eräs tuttuni on yrittänyt lasta jo kauan. Hänen lähipiirinsä tietää sen. Senkin, miten kipeästä asiasta on kyse. Sitten, sitä mukaa kun ihmiset ympärillä raskautuvat, jokainen hehkuttaa vauvaonneaan. Ja mitä enemmän elämä pyörii vauvaperheiden ympärillä, lapsettomat jäävät sen piirin ulkopuolelle.
Älä ymmärrä väärin. Edelleen vauvat ovat ihania. Minäkin toivoisin saavani sellaisen. Mutta yhtään tahallista puukoniskua kipeään lapsettomuushaavaan en toivoisi itselleni enkä kanssasisarille.
Lapsettoman arki on lapsellisten vauvahehkutusta. Uhkeita raskauskuvia FB:ssä, ruusunpunaisia tai taivaansinisiä vastasyntyneen unikuvia ja niitä ainankin minusta kaikkein pahimmalta tuntuvia päivityksiä ”vasta lapsen saatuani olen kokonainen nainen”, ”ilman lasta ihminen ei ole mitään” tai ”vasta lapsen saatuaan ihminen ymmärtää elämän tarkoituksen”. Lapseton joutuu kuulemaan kyllästymiseen asti fraaseja siitä, miten äiti toivoisi lapsettomankin saavan oman lapsen, miten sitä riittävästi toivomalla ja yrittämällä tulee raskaaksi ja kuinka hienoa olisikaan, jos seuraavan lapsen odotuksen kohdalla oltaisiin yhtä aikaa raskaana. Että jos nyt vaan yrittäisitte enemmän, niin pääsisitte samaan lopputulokseen!
Missä vaiheessa elämästä tuli kilparata?
Ala-asteella kisaillaan ensin siitä, kuka osaa jo lukea ja kenellä on hienoin reppu. Seuraavaksi sitä, kenellä on jo alkanut menkat. Yläasteella siitä, kuka seurustelee. Lukiossa siitä, minne menee opiskelemaan. Ja sitten tehdään hitusen parempia powerpointteja kuin toinen, yritetään pariutua mahdollisimman nopeasti ja mennä kihloihin, ettei jää viimeiseksi hukkapalaksi.
Vähän aikuisempana sitä sitten kisataan siitä, kuka on kaunein morsian ja kenellä on parhaiten valittu hääkakku, kenen kakkukoriste on upein ja kuka käy hulppeimmalla häämatkalla, jossa harrastetaan seksiä joka hetki tai vähintään ilta-auringon hyväillessä hyvin ruskettunutta ihoa. Samalla jo pariutuneiden kanssa puhutaan vaimokerhosta ja voivotellaan sinkkuystäviä. Miten joku voi olla niin kranttu, ettei se jo pariudu? Onko siinä joku vika? Mitä kaikkea sinkku menettääkään, kun ei voi joka ilta käpertyä kultansa kainaloon, pusutella kassajonossa tai lähetellä työpäivän aikana pikkutuhmia viestejä toiselle?
Ja se äitikerho on ihan oma lukunsa. Kenellä on tehokkaimmat munasolut ja kuka tulee raskaaksi siltä istumalta, kun päättää haluta lapsen. Kenen maha pysyy raskausarvettomana ja kuka näyttää raskaanakin yhtä hehkeältä kuin kuusitoistakesäisenä. Synnytyksessä kisaillaan siitä, kuka kestää ilman kivunlievitystä ja kenen puoliso pysyy pyörtymättä salissa, kun vaimoa kursitaan kasaan. Sitten kotona vauva-aikana siitä, kuka soseuttaa ja kuka ei ja liinaan vai reppuun ja ura vai ei. Sitten voikin kisailla vielä siitä, kenen piltit on muskarissa ja kenen teemuselänteitä jo kuusivuotiaina. Ja aloittaa lasten kautta saman rumban alusta.
Hei missä voi täyttää tästä oravanpyörästä irtisanoutumislomakkeen? Kai se vaan on niin, että naiset ovat raadollisempia luomaan pieniä piirejään milloin mistäkin asiasta ja jättämään toisia ulkopuolelle, ellei täytä tiettyjä määreitä. Onko sen pakko mennä näin? Minne unohtui ”siskot yhdessä”- ja ”rinta rinnan”-solidaarisuus?
Minua tympii se, että saan joko lastenhoitopyyntöjä tai raskautumisvinkkejä. Vaikka olenkin lapseton, voi minun kanssani edelleen mennä kahville, shoppailemaan tai vaikka hikilenkille. Ei tämä tartu, lapselliseenkaan. Siis tämä lapsettomuus. Sen takana olen edelleen minä.