naisella on oikeus väkivallattomaan elämään

Tänään vietetään YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastaista päivääSilti tänäänkin, Suomessa ja ulkomailla, nainen joutuu elämään pelossa, jopa kuolemanvaarassa. Meitä on pienestä asti varoiteltu kulkemasta yksin pimeillä kaduilla tai lenkkipoluilla raiskaajien pelossa. Meitä on opetettu huutamaan ja tähtäämään potkua jalkoväliin, jos tuntematon ihminen tarraa kiinni. Meitä on neuvottu kertomaan kavereille, kenen kanssa jatkamme baari-iltaa ja minne lähdemme jatkoille. Tämä kaikki on meille niin tuttua ja siitä puhutaan. Taitavasti asian vierestä. 

Naiselle vaarallisin paikka ei ole pimeä parkkihalli tai tuttu lähimetsä vaan oma koti. Vaarallisin ihminen on valitettavan usein myös se läheisin. Lähisuhdeväkivalta on liian vaiettu asia. Sitä tapahtuu niissäkin parisuhteissa, joissa kaikki on päällisin puolin hyvin. Lähisuhdeväkivallan uhrina on useimmiten nainen. Joka viides nainen on kokenut parisuhdeväkivaltaa ja vuosittain parisuhdeväkivallan seurauksena kuolee parikymmentä naista. Liian moni joutuu uhriksi, liian moni menettää henkensä.

Väkivaltaa kokeneet eivät uskalla kertoa. Puhua. Ja kuitenkin kertominen olisi ensiarvoisen tärkeää. Väkivalta ei häviä vaikenemalla.

Väkivallan syy ei koskaan ole uhrissa. Ei voi olla. Väkivallan tekijä on vastuussa teoistaan eikä sitä voi selittää vaimon/naisystävän/seurustelukumppanin käytöksellä, tavoilla, ulkonäöllä tai persoonallisuudella. 

Väkivalta ei lopu ensimmäiseen iskuun vaan se usein raaistuu. Väkivallan tekijää ei voi rakastaa ehjäksi eikä terveeksi. Väkivallan tekijää ei tarvitse yrittää ymmärtää eikä tekoja vesittää tekijän mielenterveydellä tai millään muullakaan, esimerkiksi raskaalla työtilanteella. Ja se ensimmäinen lyönti – se on liikaa. Jokaisella meillä on oikeus täydelliseen sekä seksuaaliseen että fyysiseen koskemattomuuteen.

Väkivalta jättää aina jälkensä uhriin. Minä kannan loppuelämäni muistutusta oman elämäni mustimmista hetkistä, arvet ovat niin syviä ja suuria, etteivät ne koskaan parane täysin. Minä sairastuin traumaperäiseen stressihäiriöön, mutta olen kuitenkin vielä elossa. Se on ihme. Minä olisin voinut kuolla. En kuollut. Uskon, että puhumalla avoimesti vaikeistakin asioista voi vaikuttaa. Eikä väkivallattomuutta voi koskaan korostaa liiaksi. 

Hyvä uutinen on se, että väkivaltaa kokeneen ei tarvitse jäädä kokemuksensa kanssa yksin. Apua on saatavissa. Älä jää yksin! Vaikeneminen voi tappaa. 

http://www.turvakoti.net

http://tukinainen.fi

http://naistenlinja.fi

Voiko siitä toipua? Voi. Tie on pitkä ja monttuinen, mutta väkivallastakin voi toipua. Vähitellen. Minua on auttanut terapia, johon on yhdistetty emdr-terapiaa ja kehotyöskentelyä, välillä lääkehoito ja osastohoitokin yleissairaalapsykiatrian osastolla. Traumamuistot pitivät minua pitkään otteessaan, pelon, ahdistuksen ja jatkuvien takaumien muodossa, mutta vähitellen menen eteenpäin. 

Jokaisen naisen elämä on arvokas. Minun. Sinunkin. Jokaisella naisella on oikeus väkivallattomaan elämään.

 

suhteet oma-elama mieli uutiset-ja-yhteiskunta
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *