oikeus aborttiin?

Kotimaa.24-verkkosivuilla oli uutinen kirkolliskokouksesta ja sisäministeri Päivi Räsäsen puhe kirkolliskokousedustajille abortista. Räsänen peräänkuuluttaa ihmiselämän ainutlaatuisuutta ja ainutkertaisuutta, myös sen suojelemista. 

Abortti on edelleen tabu, josta ei puhuta. Ei, vaikka haluaisi. Siihen liittyy niin paljon tunteita ja mielipiteitä. On niitä, jotka henkeen ja vereen vastustavat sitä vedoten Raamattuun ja kymmeneen käskyyn. On niitä, jotka puolustavat naisen oikeutta omaan kehoonsa. Ja sitten on meitä, jotka ovat käyneet läpi tuon toimenpiteen.  Abortteja tehdään vuosittain 10 000.

Minäkin olin nuorena melkoisen kiihkomielinen abortin vastustaja. Osittain tiukan kristillisen kasvatuksen ja seurakunnassa saadun opetuksen takia. On niin kovin helppoa vastustaa kaikkea sellaista, mikä ei kosketa itseä tai mikä ei tule itseä lähelle.

Minun mielipiteeni abortista muuttui sinä päivänä, kun tein positiivisen raskaustestin. Minut oli muutamaa kuukautta aikaisemmin raiskattu äärimmäisen julmalla ja nöyryyttävällä tavalla. Tiesin olevani raskaana, tiesin sen jo kauan ennen, kuin tein testin. Terveyskeskuksessa minut ohjattiin ensin neuvolaan. Neuvolassa minulle kerrottiin, että lähetteen raskauden keskeytykseen tekee terveyskeskuslääkäri. Ensimmäinen terveyskeskuslääkäri kieltäytyi kirjoittamasta lähetettä vedoten uskonnolliseen vakaumukseensa. Toinen lääkäri kirjoitti sen sosiaalisin perustein. Sain myös perusteellisen oppitunnin siitä, kuinka ehkäisyä pitäisi käyttää. Minä, joka olin jokaisella penkillä huutanut lähes hysteerisenä, että minut on raiskattu. Että minä en voi pitää tätä lasta. Tunsin itseni nöyryytetyksi, väärin ymmärretyksi, nujerretuksi.

Naistentautien poliklinikalla ylilääkäri otti minut vastaan. Piti tehdä taas sisätutkimus ja ultrata. Tärisin tutkimuspöydällä itkusta. Missään vaiheessa ei kysytty, miten minä voin. Missään vaiheessa ei tarjottu kriisiapua raiskauksen johdosta. Se kerrottiin, miten sikiö voi ja kumpaa sukupuolta se on. 

Lääkkeellisen raskaudenkeskeytyksen sanottiin olevan vaan kliininen toimenpide. En ymmärrä, miten kukaan voi sanoa sen olevan vain kliininen toimepide. Minä menin rikki silloin, kun minut raiskattiin. Mutta minä hajosin silloin, kun pieni ja verinen sikiö syntyi sairaalan wc-tiloissa käsiini. Siinä ei ollut mitään kliinistä. Valtava menetys, valtava suru. Valtava häpeä ja valtava syyllisyys.

En koskaan saanut mitään tukea, en ennen aborttia enkä sen jälkeen. Olisin toivonut, että joku olisi ottanut kädestä, silittänyt selkää ja sanonut, että kaikki järjestyy. Minun mieleni ei kestänyt syyllisyyttä eikä surua. Minun kehoni muistaa.  Edelleen, vuosi vuoden jälkeen pitkäperjantaisin minä itken itseni uneen. Ja marraskuussa, jolloin olisi ollut laskettu aika, minun sieluni tuntuu hajoavan kappaleiksi.

Abortti ei ole missään nimessä ehkäisykeino. Se on toimenpide, joka jättää naiseen arven. Minun arpeni on sietämättömän syvä. Abortin läpikäynyt nainen tarvitsee välittämistä, tukea, ymmärrystä. Minä sydämestäni toivon voimia jokaiselle tähän vaikeaan ratkaisuun joutuneelle.