oikeus onneen (menneestä huolimatta)
Olen viime viikkoina kamppaillut oman pääni kanssa. Se on tästä myllytyksestä ihan sekaisin.
Viikonloppuna vietin aikaa Valoihmisen kanssa. Onneksi. Muuttorumba Miehen tavaroiden kanssa meinasi jo alkaa kiristää vannetta ja itku tuli perjantaina useammankin kerran. Minä istuin tyhjenneessä asunnossa ja vollotin. Kuurasin keittiötä ja vollotin. Sitten soitti sisko kysyäkseen, mitä teen ja kun vastasin vollottavani ja siivoavani, sain lähtökäskyn Valoihmisen luo. Lähdinkin.
Pääsin kainaloon ja syliin. Ja lauantain vastaisena yönä itkin. Tuntui niin hyvältä. Vieressä oli ihminen, joka unissaan veti syvemmälle syliin. Siirtyi kääntyessäni lähemmäs ja veti kainaloon. Tuntui, että minä en ansaitse tämmöistä. Että asiat ovat liian hyvin.
Lauantaina startattiin auto mökille. Matkalla puhuttiin paljon. Menneistä. Siitä, paljonko ihminen voi kestää ja missä menee raja. Minä olin vahvasti sitä mieltä, että vastoinkäymisten kanssa ei voi sanoa, että meille annetaan vain sen verran, mitä jaksamme kantaa. Valoihminen oli toista mieltä. Hän sanoi, että on eri mieltä sen perusteella, mitä on minua oppinut tuntemaan ja mitä on vaikeista haasteellisista vuosistani kuullut. Että vaikka on ollut mustia ja vielä mustempia, niin silti olen tässä. Vaikka välillä tuuli on taivuttanut ihan mutkalle, niin silti en ole katkennut.
Totta.
Enpä ollut ajatellut sitä noin.
Puhuimme paljon siitä, mitä ihminen toivoo saavansa elämältä. Minä aina välillä kompuroin tämän uuden suhteen kanssa siihen, että en ansaitsisi näin hyvää miestä. Ja saman tien herää perkeleellinen kiukku, joka jyrisee minulle, että ansaitsen. Ihan siinä missä jokainen muukin. Että ei ole olemassa liian hyvää miestä tai liian hyvää parisuhdetta minulle. Se, mitä on tapahtunut ja millaista elämä viime vuosina on ollut, ei määrittele minua ihmisenä. Eikä sitä, voinko olla onnellinen vai en.
Valoihminen on viisas. Hän osaa vakuuttaa minulle kerta toisensa jälkeen, että mennyt on mennyttä. Että se ei haittaa. Jokaisella on oma elämänhistoriansa mukanaan. Sen ei kuitenkaan tarvitse määrittää sitä, millaiseksi meidän elämämme tästä eteenpäin muovautuu. Siinä on kaikki edellytykset hyvään elämään. Ihan jokaisella meistä. Hän kestää välillä kipuitkun. Silittää hiuksia pois naamalta ja suutelee suolaisia kyyneleitä pois. Ottaa tiukemmin kädestä. Nostaa syliin ja kertoo kerta toisensa jälkeen, että elämässä voi käydä hyvin.
Tällä hetkellä totuttelen. Siihen, että on hyvä olla. Ja siihen, että toisessa ei ole mitään korjattavaa. Siihenkin totuttelen, että toinen vetää minut syliin, muiskauttaa keskellä pihaa pusun ja pitää kädestä kiinni koko kävelymatkan ajan. Ja vaikka minun otteeni välillä kirpoaisikin, niin hetken päästä hänen kätensä ottaa uudelleen kiinni. Se tuntuu niin hyvältä. Niin kuin sekin, että mökillä sain samoilla lapsuusmetsissä yhdessä toisen kanssa. Istua veneessä ja katsoa komean miehen soutavan. Piiloutua siirtolohkareen taakse lähisaaressa halailemaan ja pussailemaan. Istua saunan lauteilla vierekkäin sanomatta yhtään mitään. Ja illalla käpertyä taas kainaloon – ja tirauttaa muutaman kyyneleen siitä, että voiko tämä oikeasti olla totta. Tapahtua minulle. Juuri nyt.
Mahanpohjassa kutittaa. Askel on kevyt. Vähitellen mielikin.
Menen nukkumaan ajatellen, että jokaisella on oikeus onneen. Menneestä huolimatta. Tai ehkä juuri sen tähden.