oikeus tulla kuulluksi (ja nähdyksi)
Uutisissa on taas ollut esillä hoitohenkilökunnan oikeus abortista kieltäytymiseen. Olin helpottunut, kun hallitus äänesti lakialoitteen nurin.
Miksikö?
Jokaisella naisella on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Minulla on asiaan hyvin subjektiivinen kokemus. Tulin raskaaksi seksuaalisen väkivallan seurauksena. En halunnut sitä. Jo väkivaltakokemus itsessään oli hajottava. Siinä vaiheessa, kun raskaustesti näytti plussaa, maailma kieppui. Minun ainoa ajatukseni silloin oli se, että en voi pitää lasta. Että se, miten hänet on laitettu alulle, on ollut lähtökohtaisesti niin väärin ja sietämätöntä.
Minun polkuni terveysasemalta naistentautien poliklinikalle oli kuoppainen. Ensimmäinen lääkäri kieltäytyi kirjoittamasta lähetettä omaantuntoonsa vedoten. Toinen lääkäri kirjoitti lähetteen, käski mennä neuvolan kautta. Neuvolassa mitattiin pituus, paino ja kysyttiin pahoinvoinnista. Tähän mennessä kukaan kolmesta hoitohenkilökunnan edustajasta ei ottanut puheeksi seksuaalista väkivaltaa eikä sitä, miten minä voin. Ensimmäisen lääkärin kieltäytyminen ohitti minun kokemukseni. Tieto raiskauksesta oli todennäköisesti hänelle vähäisempi kuin se, että keskeytys sotisi hänen omaatuntoaan vastaan.
Neuvolasta luvattiin soittaa aikaa naistentaudeille pikaisesti. Käskettiin odottaa kirjettä. Kirjeen saapumiseen meni toista viikkoa.
Naistentautien poliklinikalla lääkäri ja hoitaja ottivat vastaan. Lääkäri ultrasi ja kysyi, enkö kuitenkin haluaisi katsoa kuvaa sikiöstä – monelle naiselle kun tässä vaiheessa tulee äidillisiä tunteita lastaan kohtaan ja he muuttavat mieltään keskeytyksen suhteen. Hän kysyi myös, onko lapsen isä tietoinen siitä, että olen siinä ja päättänyt näin. Tähänkään mennessä kukaan ei reagoinut siihen, että kerroin tulleeni raskaaksi seksuaalisen väkivallan seurauksena. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että minun olisi pitänyt kertoa väkivallan tekijälle! Sen sijaan minua vastuutettiin tapahtuvasta yhä uudelleen. Minut kohdattiin naisena, joka on tullut raskaaksi, eikä haluakaan lasta eikä naisena, jonka koko elämä oli riekaleina ja sisin sirpaleina.
Sain keskeytyslääkkeet eri hoitajalta; alkuperäinen hoitaja kieltäytyi hoitamasta keskeytysasiakkaita.
Seuraavana päivänä tulin osastolle sovitusti. Kanssani samassa huoneessa oli suunnilleen ikäiseni nainen. Tuntien odottelun aikana hoitaja kävi huoneessa kerran kysymässä, joko se tuli ulos.
Synnytin pienen sikiön potilasvessan lattialle.
Koskaan en ole tuntenut menneeni niin rikki ennen sitä enkä sen jälkeen.
Koskaan en ole tuntenut olleeni niin yksin kuin silloin.
Kukaan ei vielä sielläkään kysynyt, miten minä voin tai mitä minulle kuuluu. Ei kysynyt, tarvitsenko apua tai tukea. Ei sitä, miten selviän ja selviänkö. Lähtiessäni toivotettiin hyvää kevättä ja käskettiin ajattelemaan positivisia ajatuksia. Mehän tiedämme, kuinka siinä kävi. Positiivisen ajattelun tilalle tuli traumaperäinen stressihäiriö.
Nyt lapsettomuushoitomme ovat samalla poliklinikalla. Paikassa, jossa edelleenkään ei kysytä, miten selvisin vai selvisinkö. Jossa edelleenkään ei oteta huomioon sitä, että seksuaalinen väkivalta jättää jäljen. Syvän. Ruman arven. Sen arven lisäksi niin valtavan turvattomuuden ja pelon jokaikistä tutkimusta, hoitotoimenpidettä kohtaan, että jokainen siellä tapahtuva käynti lamaa ja herättää pakokauhun.
Hoitohenkilökunta on tietoinen.
Kyse on siitä, mitä sillä tiedolla tehdään. Miten pieni asia heille olisi sanoa, että me näemme pelkosi. Me kuulemme ahdistuksesi. Me huomioimme sen. Miten pieni asia olisi selittää, sanoittaa jokainen tehtävä toimenpide. Antaa rauhassa asettua paikoilleen ennen tutkimuksia. Katsoa silmiin. Kertoa, että tämä kestää vaan hetken ja että se on pian ohi. Ja miten valtavan suuri asia se olisi minulle, minunkaltaisilleni naisille, joille jokainen käynti voi olla muistutus elämän syvimmästä helvetistä.
Jokaisella on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi. Kohdatuksi.
(ja surullista on se, että ajattelen menettämääni ensimmäistä jokaikinen päivä; se moninkertaistaa lapsettomuuden kivun)