onko se rakkautta?

Mistä sen tietää, että onko se rakkautta?

Tietääkö sen siitä, että aamulla herätessä vieressä näkyvä Kumppani saa sydämen hypähtämään ilosta ja nostaa hymyn unenpöpperöisille kasvoille?

Tai siitä, että aamulla lenkitetään Koiraa aamuviideltä yhdessä ja unihiekan karistessa silmistä käsi etsiytyy käteen kummaltakin?

Tietääkö sen siitä, että päivän aikana puhelimeen tullut viesti naurattaa vielä silmät kyyneliin vessatauollakin tai että hyvin kurjana päivänä pitää päästä vessaan soittamaan pillityspuhelu ensimmäisenä Kumppanille, ihan vaan siksi, että kuulee tämän äänen?

Mistä sen tietää, että onko se rakkautta?

Tietääkö sen siitä, että ruokakaupassa Kumppani kantaa aina ostoskorin tai työntää kärryt? Tai kotona vie roskat ja tiskaa? Tai kysyy, voitaisiinko hieroa toistemme hartioita? Tai ottaa kainaloon juuri ennen nukahtamista ja antaa vielä ekstrapusun otsalle?

Tietääkö sen siitä, että yöunen ollessa kateissa Kumppani kääntyy päin, silittää ja kysyy, että onko kaikki varmasti nyt hyvin? Tai siitä, että levottomana yönä Kumppani herättää hellästi ja sanoo sen olleen vaan unta?

Siitä, että iho ihoa vasten on maailman turvallisin kölliä, ilkialasti, ihan paljaana? Tai siitä, että ei henno päästää toisesta irti, vaan kaivautuu yhä syvemmälle syliin, vaikka juuri aikaisemmin olisi pantukin kuin teini-ikäiset puput? Että ei tarvitse esittää mitään. Yrittää olla mitään muuta – yhtään ehjempi tai vähemmän hukassa. Onko se rakkautta, että tietää kelpaavansa juuri sellaisella nutturalla tai unirähmä poskella, kun on?

Mistä sen tietää, että onko se rakkautta?

Siitäkö, kun joka ikisenä aamuna ensimmäisenä kiittää hänestä. Kun joka ikisenä iltana kiittää hänestä. Kun päivän aikana odottaa, että saisi halata? Antaa pusun, nähdä hymyilevät silmät ja tuntea lämpimät, isot ja turvalliset kädet ympärillä. Nojata rintakehää vasten ja vaan kuunnella sydämen sykettä. Siitäkö?

Vai siitä, että kun sitä toivoo, että saisi elää? Vaan elää tätä arkea. Ihan tavallista. Yhdessä. Saman katon alla. Samassa sängyssä. Saman aamukahvin äärellä.

Kun sitä tykkää toisesta. Enemmän ja enemmän. Siksi, että se pysyy. Ei huoju pienessä tuulessa. Siksi, että se herättää sisällä jotain äärimmäisen voimakasta, kaunista, herkkää ja rujoakin. 

Niin. Ehkä se on rakkautta. Kumppanuutta. Läsnäoloa. Vierellä kulkemista, samaan suuntaan katsomista. 

(Olen päättänyt olla pelkäämättä. Elää tässä hetkessä. Tämän ihmisen rinnalla. Pitää kiinni kädestä ja kulkea kohti syysmyrskyjä. Niiden jälkeen tulee aina auringonnousu. Aina. Käsi kädessä se vaan tuplaa siitä nousevan ilon.)

suhteet rakkaus mieli
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *