Istuttiin vierekkäin kahden viisaan edessä. Välillä käsi etsiytyi käteen, välillä silitti jalkaa tai käsivartta.

Ennen sinne lähtöä tehtiin kotona Miehen toiveesta listaa asioista, joita olisi hyvä käsitellä. Kummankin kantilta. Käsiteltiinhän me. Luovutettujen sukusolujen käytön vaikutusta parisuhteeseen. Isänä olemista. Sitä, että jos lapsi vaikka olisikin vakavasti sairas tai tarvitsisi elinsiirron – Mies suree sitä, ettei voisi olla luovuttaja. (mikä sydän!) Sitä, miten suku suhtautuisi, vanhemmat ja sisarukset. Puhuttiin pelosta. Siitä, että ei koskaan saada mahdollisuutta tulla vanhemmiksi ja siitä, miten kuolemanpelko kytkeytyy tähän koko projektiin minun somaattisten riskitekijöitteni puolelta.

”Kun tuntuu, että te olette samalla puolella”, päätti istunnon toinen heistä.

Niin ollaan. Saman pelon, epätoivon, ahdistuksen kanssa. Kuitenkin eri pelon. Eri epätoivon. Eri ahdistuksen. 

Saman ja eri surun.

Kuitenkin yhdessä. Samalla puolella.

Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Rakkaus.

Tähän kainaloon on jotenkin niin tavattoman armollista käpertyä.