Vuosi sitten toivo oli vahvempi kuin aikoihin. Olen kirjoittanut päiväkirjaani, miten luottavaisesti suhtaudun lapsettomuushoitoihin ja siihen, että kaikki menee hyvin. En vielä tiennyt (onneksi) mitään munasolupunktiosta tai sen jälkeisistä komplikaatioista. En keskenmenosta. En vuosituhannen helvetillisimmästä syksystä. Olin onnellinen, luotin.

Elämä ei vienyt sitä polkua, mitä minä olisin halunnut. En saanut pitää istutettua alkiota kohdussani niin pitkään kun olisin halunnut. En saanut lapsettomuushoidoista sitä, mitä minä olisin halunnut. Sen sijaan olen saanut paljon kyyneleitä. Pettymyksiä. Niiden lisäksi kuitenkin paljon syliä. Rakkautta. Välittämistä. Olen saanut kokea olevani rakastettu, välitetty. Ystävät ympärillä ovat kietoneet minut lämpimään rakkauden ja siunauksen syliin, jossa on ollut hyvä olla. 

Vuosi sitten suunnittelimme tulevan lapsen nimeä. Ristiäisiä. Niitä emme saaneet. Emme vielä. 

Tänään menemme ristiäisiin. Mieheni siskon kuopus viettää ensimmäistä juhlaansa. Minua itkettää jo nyt. Olen surullinen siitä, että valkoisessa kastemekossa on joku muu kuin meidän pienemme. Samalla olen niin valtavan iloinen siitä, että he saivat pitkän yrittämisen jälkeen toisen lapsensa. Suloisen ihmeen. 

Olen antanut luvan itselleni tuntea juuri niin kuin tunnen. Ehkä sipaisen kyyneliä silmäkulmista useampaan otteeseen. Ehkä nauran ja hymyilen muiden mukana. Ehkä joudun selittämään meidän perheemme tilannetta aivan samoin kuin kolme vuotta sitten esikoisen ristiäisissä. Sen tiedän, että minun ei tarvitse selvitä tästä(kään) yksin. Voin etsiytyä Miehen viereen, ottaa kädestä kiinni. Ja voin luottaa siihen, että hän kannattelee minua. Aivan samoin kuin minäkin häntä.

Ilman rakkautta en olisi tästä vuodesta selvinnyt.