Helmikuussa irtisanouduin. Irtisanoutumista edelsi liian pitkä paskaa niskaan- jakso töissä. On työpaikkoja, joissa edelleen johtajuus ei toimi ja joissa sitten syytellään omasta väsymyksestä kaikkea, mikä liikkuu (tai ei liiku). Siinä vaiheessa, kun aamuisin muutaman sadan metrin automatkan jälkeen leukaperiä alkoi jo kiristää ja kiristys vaan paheni sitä mukaan, mitä lähemmäs työpaikkaa tulin ja kun toivoin, että työpuhelimen soidessa se ei ainakaan olisi esimies tai lähikollega sättimisineen, jäin miettimään: voisiko tämä arki olla jotain muuta? Voisiko työnteko olla jotain muuta?

Siitähän se ajatus sitten lähti. Ei aluksi kaikkien mielestä ihan niin sieltä fiksuimmasta päästä – irtisanoutua nyt vakivirasta ja jättäytyä kuljetettavaksi. Läksiäisissänikin valtaosa kollegiosta pyöritteli silmiään sanoessani, etten vielä tiedä, minne menen, mutta uskon saavani mielekästä työtä. 

Sain. Olin onnekas. Ja nyt olen onnellisesti töissä. Vakituisessa.

Aamuisin herään (aikaisin) ja jo silloin hymy karehtii huulilla. Tiedän pääseväni  ympäristöön, missä minun on tilaa tehdä työtä. Luoda uutta. Hullutella. Höpsötellä. Missä voi tehdä toisin ja välillä aina kysyä itseltään, miksi teen niin kuin teen. Saan suunnitella ihan mahtavien työkavereiden kanssa teemaviikkoja päiväkotiin. Toteuttaa ihan huikeita seikkailuviikkoja (joista ensimmäinen on onnellisesti takana ja joka ylitti kaikki kuvitelmat, sekä lapset että aikuiset olivat liekeissä). Olla paljon ulkona, ihmetellä kesää. Laulaa. Soittaa. Pitää muskaria. Leipoa sämpylöitä ja pelata pelejä. Laittaa likoon kaiken pedagogisen osaamiseni ja myös omat johtamistaidot. 

Saan kulkea vierellä. Olla läsnäoleva aikuinen. Saan opettaa ja oppia samalla itsekin. Saan vastuuta ja tilaisuuden kehittää toimintaa. 

Nyt minusta tuntuu, että olen ihan oikeassa paikassa. Ja olen iloinen siitä, että uskalsin kuunnella itseäni. Sisintä. Lähteä pois sieltä, missä oli paha olla. Ilman sitä rohkeutta en olisi nyt tässä. Maailman parhaassa työpaikassa. Vaihtamalla todella joskus paranee!