romahdus

Tänään romahdin.

Olemme askarrelleet lasten kanssa ihania äitienpäiväyllätyksiä jo pari viikkoa. Tänään saimme ne pakettiin ja lokeroihin lähteviksi. Taittelimme, väritimme, sidoimme naruja, leikkasimme. Jokaisen lapsen kohdalla ihastelin, kehuin, vahvistin lapsen iloa ja onnistumisen kokemusta. Jokaisen lapsen kohdalla se jysähti syvemmälle ja syvemmälle, kunnes oli pakko paeta. Vessaan. Sunnuntaina joku muu saa herätä äitienpäivään. Viis siitä, saako lahjoja, kukkia tai pohjaanpalanutta kakkua.

Joku muu saa olla äiti.

Minä saan muistaa niitä, jotka eivät voineet tulla valmiiksi. Minä itken niin, että silmäni ovat turvoksissa ja nenä tukossa. 

Tänään, kotimatkalla, minä pysäytin auton yhdelle 9-tien levikkeelle ja huusin. Huusin. Aina siihen asti, että huuto muuttui itkuksi. 

Miksi tämän täytyy tehdä näin kipeää?

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

”saanko mä olla sun päivälapsi?

Tänään, tappelun jälkimainingeissa, istuimme vierekkäin käytävän lattialla. Sinun tukkasi oli sekaisin painiottelusta ja poskesi märät harmikyyneleistä. Siinä, lattialla, istuttiin. Kuivasin poskiasi, hellästi. Silitin hiuksiasi pois silmiltä. Tulit istumaan ihan liki, painauduit minua vasten. Tarrasit vyötäisiltä kiinni ja hautasit kasvosi käsivarteeni. Minä istuin siinä, silitin. Kuuntelin sinun harmiasi, sinun kokemaasi. Pyysit puhaltamaan polvesta pipiä pois. Puhalsin.

Nostit kasvosi, katsoa tillitit suoraan silmiin, sydämeen asti. Sitten kysyit: ”Silitätkö vielä?” Silitin. Rutistit kovasti. Kysyit uuden kysymyksen: ”Saanko mä olla sun päivälapsi?”

Käsi kädessä, tiukasti, tulit kanssani piirtämään. 

Jokainen tarvitsee välillä hellyyttä. Ja syliä. Ihan jokainen.

 

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään