Tänään romahdin.

Olemme askarrelleet lasten kanssa ihania äitienpäiväyllätyksiä jo pari viikkoa. Tänään saimme ne pakettiin ja lokeroihin lähteviksi. Taittelimme, väritimme, sidoimme naruja, leikkasimme. Jokaisen lapsen kohdalla ihastelin, kehuin, vahvistin lapsen iloa ja onnistumisen kokemusta. Jokaisen lapsen kohdalla se jysähti syvemmälle ja syvemmälle, kunnes oli pakko paeta. Vessaan. Sunnuntaina joku muu saa herätä äitienpäivään. Viis siitä, saako lahjoja, kukkia tai pohjaanpalanutta kakkua.

Joku muu saa olla äiti.

Minä saan muistaa niitä, jotka eivät voineet tulla valmiiksi. Minä itken niin, että silmäni ovat turvoksissa ja nenä tukossa. 

Tänään, kotimatkalla, minä pysäytin auton yhdelle 9-tien levikkeelle ja huusin. Huusin. Aina siihen asti, että huuto muuttui itkuksi. 

Miksi tämän täytyy tehdä näin kipeää?