kehoterapiasta (ja hyvin nukutuista öistä!)

Olen joskus maininnutkin käyväni psykofyysisessä fysioterapiassa. Viime syksynähän se alkoi ja käyntikertoja on ollut harvakseltaan, mutta kuitenkin säännöllisesti. Tänä aamuna heräsin siihen, että jokin oli eri lailla kun ennen. Jokin niin kummallisesti ja oudosti. Unenpöpperöisenä kesti hetki, ennen kuin aivot älysivät: minähän olen NUKKUNUT sätkimättä koko yön. Ja edellisen yön. Ja sitä edellisen. Ja ties kuinka monta yötä putkeen!

Minun unettomuuteni alkoi vuonna 2002, kun kaikki elämässä meni pieleen. Pahimmillaan se on ollut sellaista, että olen torkahtanut 15-20min.ajaksi ja yö onkin sitten ollut siinä..useamman yön putkeen. Lopulta sitä on ollut niin poikki, rikki ja sekaisin, että elämästä on ollut kaikki valo kaukana. Unettomuutta voisi verrata kidutukseen. Keho (ja aivot) tarvitsisivat unta, lepoa, rauhaa, mutta sitä vaan ei tule. Olen kokeillut (tässäkin asiassa) varmasti jokaisen olemassa olevan unensaantikeinon, liudan erilaisia lääkkeitä ja monta levyllistä erilaisia rentoutumisharjoitteita. Unensaantikeinot, joita mainostetaan naistenlehdissä ja erilaisissa terveysjulkaisuissa lähinnä nostivat vitketutuskäyrän taivaisiin. Kirjoittelin erilaisia huolilistoja, murheita, stressiaiheita ylös. Piiputin itseni lenkeillä. Nyyhkytin kippurassa kylpyhuoneen lattialla, lämpimässä suihkussa niin pitkään, että iho oli jo melkein rusina. Kokeilin erilaisia yrttejä ja ilahdutin ensiavun henkilökuntaa kerta toisensa jälkeen erilaisilla allergisilla reaktioilla (ja lopulta kiellolla käyttää mitään rohdosvalmistetta omin päin). Raivosin ihmisille, jotka sanoivat, että ”sinun pitää vaan nukkua” tai että ”pistät silmät kiinni ja ajattelet mukavia”. 

Välillä olin unettomuuden takia sairaslomalla, kun keho ei enää kestänyt. Eikä mieli. Unettomuuden ollessa pahimmillaan elin elävässä helvetissä, jonka täyttivät todella voimakkaat traumamuistot, kehon jatkuva ylivireystila ja alati voimistuva dissosiaatiotaipumus. Tätä soppaa sitten purettiin sairaalassa, kun avoterapiassa ei enää ollut keinoja. Eikä se sairaalakaan ollut huono vaihtoehto. Siellä, osastolla, vähitellen sain unta. Minun ei tarvinnut vahtia ympäristöäni vaan joku muu vahti puolestani.

Vaikka kotona olenkin saanut jotenkuten nukuttua, on kehoni ollut edelleen ylivireystilassa. Se on ollut vuosia. Se on tarkoittanut sitä, että olen säpsähtänyt rasahduksiin, ritinöihin, kolahduksiin ja olen ollut pystyasennossa, täydessä taisteluvalmiudessa sekunnin murto-osassa. Uni on ollut koiranunta. Ja jos olen säikähtäen herännyt, en ole enää uskaltanut nukahtaa. 

Mies aikanaan keksi laittaa radion hiljaiselle, niin hiljaiselle, että se juuri kuuluu ja peittää alleen talon äänet. Se on ollut iso apu. Samoin se, että hän välillä taputtelee (unissaan) minua, jos kierinpyörinkääntyilen ylenmäärin. Ja sekin, että Mies on turvallinen. Turvallinen, rakastava parisuhde on Setä Terapeutin mukaan paras keino taistelussa traumaperäistä stressihäiriötä vastaan, korjaavilla kokemuksilla on valtava merkitys. Mutta suurin apu on ollut kehoterapiasta. En osaa selittää, miten se toimii, mutta minun kohdallani se on alentanut ylivireystilaa, opettanut sen, että kehoni ei ole vihollinen ja että minun kehoni voi tuottaa minulle myös hyvää oloa. Olen vuosikaudet pitänyt kehoani pahimpana vihollisenani. Nyt alan nähdä sen ystävänä. Hellän huolenpidon arvoisena. Ja samalla, kun olen oppinut tiedollisesti, olen oppinut paljon tiedostamattomasti. Traumat ovat siinä mielessä kurjia seuralaisia, että ne jättävät kehomuistiin jäljen. Kehomuisti on vahva. Kehomuisti tarvitsee työkalukseen jotain kehollista, koska ne muistot ovat sanoittamattomia. 

Voisin kirjoittaa tästä vaikka kuinka. Päästän teidät kuitenkin pinteestä. Kaiken tämän voisi summata seuraavasti: kehoterapialla minä olen saanut uneni takaisin. Minä voin paremmin. En säikähtele niin paljon kuin aikasemmin. 

Minä-traumat: 10-0!

Suhteet Rakkaus Mieli Ajattelin tänään

kadutko sinä lastesi saamista?

Iltalehdessä oli otsikkona ”Lasten hankinta kaduttaa”. Anteeksi, minulla on taipumus provosoitua tämänkaltaisista otsikoista. Niin kuin lapsiasiasta ylipäätään. Meillä oli eilen työpaikalla ensiapukurssi työntekijöiden kesken. Siellä(kin) puhuttiin tästä aiheesta. Siitä, miten koko maailma heittää häränpyllyä siitä hetkestä alkaen, kun testitikkuun tulee plussa. Siitä, miten maailman raastavin tunne on huoli omasta lapsesta ja tämän hyvinvoinnista ja pelko siitä, miten selviää elämästä. Puhuttiin siellä sitten siitäkin, että lapsettomuudesta kärsivän pitäisi kuksia kuin kani ja pitää jalkoja seinää vasten parikymmentä minuuttia onnistuneen yhdynnän jälkeen. (Been there, done that eikä siitä huolimatta ole napannut.) Ja tuostapa päästiinkin taas tuohon alun otsikkoon – tahattomasti. Että ”voi miten onnekkaita ne ovat, joilla ei ole lapsia, kun ei tarvitse elää kuin itselleen”. 

PERKELE!

Mikä tässä lapsettomuudessa on onnekasta? Sekö, että saa paneskella putkeen päiviä ja samalla laskea kalenterista otollisinta aikaa? Vai se, että saa perstuntuman siitä, miten kunnallinen terveydenhuolto toimii lapsettomuushoitojen toteutuksessa? Siitä, että onnistuu kilauttamaan KELA:n lääkekorvauksen omavastuukaton kertarytinällä täyteen, kun hakee lääkearsenaalin kotiinsa? Sekö, että saa päivä toisensa jälkeen pistää itseään, jännittää lääkkeiden sivuvaikutuksia ja olla hormonipössyssään kuin perseelle ammuttu karhu, yritys toisensa jälkeen? Vai onko onnekasta se, että kuukausi kuukauden jälkeen voi todella ”elää itselleen”, kun sitä lasta ei vaan kuulu? Ahdistua juhlapäivistä, menetetyistä syntymäpäivistä, menetetyistä lasketuista ajoista. Pelätä sydämensä pohjasta sitä, että entä jos en koskaan saa lasta ja syyttää itseään siitä, että hukkasi elämästään niin monta vuotta toivoen, odottaen, kun olisi pitänyt älytä hakeutua hoitoihin. Onko onnekasta se, että täytyy huolehtia vain itsestään ja huomioida ainoastaan puolisoaan? Onko onnekasta se, että saa itsekkäästi toteuttaa itseään juuri niin kuin haluaa? 

Sanotaan, että lasten hankinta kaduttaa, koska niin moni asia jää kesken. Opiskelut. Työt. Harrastukset. Viimeinen jää kesken myös lapsettomuushoidoissa, nimimerkillä vasta pikkuhiljaa paluuta liikunnan pariin yrittävä. Kiitos hormonihoitojen, munasolupunktion jälkikomplikaatioiden ja bonuksena saatujen veritulppien. 

Sanotaan, että ei oltu valmiita äideiksi. Isiksi. Jos on valmis harrastamaan seksiä, eikö silloin pitäisi olla valmis myös uuden elämän mahdollisuuteen? Minä en olisi mitään muuta kuin valmis. En toivo mitään muuta kuin omaa lasta. Kaikkine koliikkihuutoineen, niskakakkoineen, rintaraivoineen. En toivo mitään muuta, kuin sitä, että saisin olla äiti. Eikä tässä lapsettomuudessa ole mitään, yhtään mitään hohdokasta. 

Niin. Elämä ei ole reilua. Ne, jotka ovat äitejä, toivoisivat olevansa lapsettomia. Ne, jotka kärsivät lapsettomuudesta, toivoisivat olevansa äitejä.

(http://www.iltalehti.fi/perhe/2014050218260145_pr.shtml)

Suhteet Oma elämä Mieli Uutiset ja yhteiskunta