Olen joskus maininnutkin käyväni psykofyysisessä fysioterapiassa. Viime syksynähän se alkoi ja käyntikertoja on ollut harvakseltaan, mutta kuitenkin säännöllisesti. Tänä aamuna heräsin siihen, että jokin oli eri lailla kun ennen. Jokin niin kummallisesti ja oudosti. Unenpöpperöisenä kesti hetki, ennen kuin aivot älysivät: minähän olen NUKKUNUT sätkimättä koko yön. Ja edellisen yön. Ja sitä edellisen. Ja ties kuinka monta yötä putkeen!

Minun unettomuuteni alkoi vuonna 2002, kun kaikki elämässä meni pieleen. Pahimmillaan se on ollut sellaista, että olen torkahtanut 15-20min.ajaksi ja yö onkin sitten ollut siinä..useamman yön putkeen. Lopulta sitä on ollut niin poikki, rikki ja sekaisin, että elämästä on ollut kaikki valo kaukana. Unettomuutta voisi verrata kidutukseen. Keho (ja aivot) tarvitsisivat unta, lepoa, rauhaa, mutta sitä vaan ei tule. Olen kokeillut (tässäkin asiassa) varmasti jokaisen olemassa olevan unensaantikeinon, liudan erilaisia lääkkeitä ja monta levyllistä erilaisia rentoutumisharjoitteita. Unensaantikeinot, joita mainostetaan naistenlehdissä ja erilaisissa terveysjulkaisuissa lähinnä nostivat vitketutuskäyrän taivaisiin. Kirjoittelin erilaisia huolilistoja, murheita, stressiaiheita ylös. Piiputin itseni lenkeillä. Nyyhkytin kippurassa kylpyhuoneen lattialla, lämpimässä suihkussa niin pitkään, että iho oli jo melkein rusina. Kokeilin erilaisia yrttejä ja ilahdutin ensiavun henkilökuntaa kerta toisensa jälkeen erilaisilla allergisilla reaktioilla (ja lopulta kiellolla käyttää mitään rohdosvalmistetta omin päin). Raivosin ihmisille, jotka sanoivat, että ”sinun pitää vaan nukkua” tai että ”pistät silmät kiinni ja ajattelet mukavia”. 

Välillä olin unettomuuden takia sairaslomalla, kun keho ei enää kestänyt. Eikä mieli. Unettomuuden ollessa pahimmillaan elin elävässä helvetissä, jonka täyttivät todella voimakkaat traumamuistot, kehon jatkuva ylivireystila ja alati voimistuva dissosiaatiotaipumus. Tätä soppaa sitten purettiin sairaalassa, kun avoterapiassa ei enää ollut keinoja. Eikä se sairaalakaan ollut huono vaihtoehto. Siellä, osastolla, vähitellen sain unta. Minun ei tarvinnut vahtia ympäristöäni vaan joku muu vahti puolestani.

Vaikka kotona olenkin saanut jotenkuten nukuttua, on kehoni ollut edelleen ylivireystilassa. Se on ollut vuosia. Se on tarkoittanut sitä, että olen säpsähtänyt rasahduksiin, ritinöihin, kolahduksiin ja olen ollut pystyasennossa, täydessä taisteluvalmiudessa sekunnin murto-osassa. Uni on ollut koiranunta. Ja jos olen säikähtäen herännyt, en ole enää uskaltanut nukahtaa. 

Mies aikanaan keksi laittaa radion hiljaiselle, niin hiljaiselle, että se juuri kuuluu ja peittää alleen talon äänet. Se on ollut iso apu. Samoin se, että hän välillä taputtelee (unissaan) minua, jos kierinpyörinkääntyilen ylenmäärin. Ja sekin, että Mies on turvallinen. Turvallinen, rakastava parisuhde on Setä Terapeutin mukaan paras keino taistelussa traumaperäistä stressihäiriötä vastaan, korjaavilla kokemuksilla on valtava merkitys. Mutta suurin apu on ollut kehoterapiasta. En osaa selittää, miten se toimii, mutta minun kohdallani se on alentanut ylivireystilaa, opettanut sen, että kehoni ei ole vihollinen ja että minun kehoni voi tuottaa minulle myös hyvää oloa. Olen vuosikaudet pitänyt kehoani pahimpana vihollisenani. Nyt alan nähdä sen ystävänä. Hellän huolenpidon arvoisena. Ja samalla, kun olen oppinut tiedollisesti, olen oppinut paljon tiedostamattomasti. Traumat ovat siinä mielessä kurjia seuralaisia, että ne jättävät kehomuistiin jäljen. Kehomuisti on vahva. Kehomuisti tarvitsee työkalukseen jotain kehollista, koska ne muistot ovat sanoittamattomia. 

Voisin kirjoittaa tästä vaikka kuinka. Päästän teidät kuitenkin pinteestä. Kaiken tämän voisi summata seuraavasti: kehoterapialla minä olen saanut uneni takaisin. Minä voin paremmin. En säikähtele niin paljon kuin aikasemmin. 

Minä-traumat: 10-0!