halusin vaan sanoa, että kaikki on hyvin
Mitä minulle kuuluu? Kun nyt vastaan, niin tarkoitan, mitä sanon. Enkä (tällä kertaa) edes valehtele tai kaunistele asiaa. Ei ole mitään syytä.
Minulla on kaikki hyvin.
On (putkiremontin runtelema) koti, josta tänään lähti puolet eteisen katosta. On Moccamaster, joka keittää aamukahvia samalla, kun kävelen hakemaan lehden ja samalla imen keuhkot täyteen aamuraikkautta ja sielun täyteen lintujen aamukonserttoa. On nimikkomuki, josta kahvi maistuu parhaalle. On Mies, joka illalla käy viereeni nukkumaan, yöllä silittää selkää tai kylkeä unissaan ja aamulla nousee kanssani aamukahville – joka ikinen aamu, josta todella olen tämän viimeisen kuuden vuoden aikana iloinnut. On auto, mikä kulkee. On työ. Työ, josta pidän ja nautin ja jossa olen todella hyvä. Työ, jossa saan laulaa, soittaa, askarrella, retkeillä, pelata, leikkiä laululeikkejä, tanssia, pomppia, toteuttaa itseäni ja luoda jatkuvasti jotain uutta.
On perhe. Vanhemmat, vielä yksi pappa elossa. Sisko. Veli. Heidän perheensä. On ystävät, kummilapset, omat kummit.
On paljasvarvaskelit. Melkein jo.
On ilta toisensa jälkeen tullut yöuni ja yöunet ilman painajaisia. Sillä, että töissä ei tarvitse pelätä fyysistä väkivaltaa tuntuu olevan minun kohdallani ratkaisevan iso merkitys.
On päiviä kokonaan ilman ahdistusta. On päiviä täynnä iloa, naurua, kikatusta, hihitystä, tirskahtelua. On ohikiitäviä hetkiä, jolloin mustat ajatukset hiipivät sisimpään, mutta ne ovat ohikiitäviä, lyhyitä hetkiä. On vapaampi hengittää.
Niin. Halusin vaan sanoa, että juuri nyt KAIKKI on HYVIN.