Tiputtelua on ollut muutaman päivän.
Eilen neuvolassa terkkari lohdutti, että ei se vielä tarkoita mitään pahaa.
Nyt aamulla vuotoa on enemmän kuin eilen. Ei vieläkään rajua, mutta enemmän.
Ja sieltä se hiipii. Pelko. Että jotain on mennyt vikaan.
En halua päästää irti toivosta!
Huomenna aamulla ultraavat naistentautien polilla. Huomenna.
Tänään en mene töihin.
En pysty.
Haluaisin vaan olla sylissä ja käpertyä niin pieneksi.
Toivoisitteko kanssamme? Että kävisi hyvin?
Merkkipäivä. Tänään tuli täyteen 6+0.
Menetykset ovat tehneet tehtävänsä. Jokaisella vessareissulla esiin hiipii pelko, että jotain menee vikaan. On kuin olisi saatava pakosti nähdä, että ei ole mitään hätää. Pitää saada kokea riittävästi toisenlaisia kokemuksia, että ajatukset muuttuvat.
Tänään päätin myös olla onnellinen juuri tästä hetkestä. En tiedä, mitä huomenna tapahtuu. En tiedä, miten tässä käy. Olen realistinen: on kaikki mahdollisuudet keskenmenolle, veritulpalle ja keuhkoembolialle. Sillekin, että ikä alkaa paukkua vauvan kannalta negatiivisesti.
Ja silti! Silti haluan kaksin käsin tarrata kiinni toivoon, että nyt on toisin. Että elämässä voi käydä myös hyvin. Että tarinoilla voi olla myös kauniita loppuja ja vaikka elämäni satuni Prinssin kanssa on vasta aluillaan, niin siihen sopii hyvin yksi äärimmäisen paljon toivottu ja jo nyt suuresti rakastettu lapsi.
Tänään lauloin mökillä haravoidessani niin tuttua laulua:
”Toivon niin
että tulisit valmiiksi!
Toivon niin
että sinut syliin nostaa saan.
Toivon niin:
Tee meidät vanhemmiksi.
Toivon niin
tähän perheeseen saavuthan. ”
Siinä toivossa minulla on kaikki. Ihan kaikki.
