ensimmäinen päivä vs. työhaastattelun idealismi

3s8yhn014RNnQxXP-K3_ATl72eJkfbmt4t8yenImKBVvK0kTmF0xjctABnaLJIm9.jpg

Jep. Ensimmäinen päivä uutta elämää takana. Hengissä. Siitä huolimatta, että..

– aamukahvi läikkyi pöydälle

– KAIKKI muutkin olivat ajamassa SAMAAN suuntaan peräkärryineen ja matkailuautoineen (Hei ihan vakavasti, KUKA lähtee vapaaehtoisesti liikkeelle 6.30?)

– sain ensimmäisen lapsen itkemään jo eteisessä. ”BYÄÄÄÄH! Sun sukkien lehmällä on surullinen ilme! BYÄÄH!”

– erehdyin kysymään aamupalapöydässä, että ”Ai mikä on puurokatapultti?” (Vastaus löytyi hiuksista. Ah. Rukiin rautainen vaikutus kutreissa tuntui välittömästi.)

– satuin sanomaan ulkona, että kävyn ainoa luontainen kulkusuunta on puusta maahan ja että niillä ei ole siipiä. Kotiinlähtiessä löysin kimpaantuneen poikasen lahjan – kävyn kengästä. Ajatteli varmaan, että korvetkoon sitten siellä. 

– tirskahdin nukkarissa tahattomasti pierukonsertolle, joka purkautui rentoutuvien lapsukaisten pedeistä. No lopputuloksen voinee arvata.

– kysyin yhdeltä piirtävältä, että mitäs piirrät. ”Sua alasti.” Kiva. 

– ohjatessani kahta ryhmää yhtä aikaa välillä vessassa sinkoillessani (”PYYHKIMÄÄN!!”), neniä niistäessäni, kolhuihin puhaltaessani ja nyrkkitappeluita selvitellessäni muistin elävästi työhaastattelussa kertovani siitä, miten tykkään painottaa lapsilähtöisyyttä, tekemällä oppimista, läsnäoloa ja arjen pedagogiikkaa..ja että kuinka jokainen päivä voi olla seikkailu.

Voi miten oikeassa olinkaan. Todellinen seikkailu. Ja kuitenkin kiva sellainen. Otetaan huomenna uusiksi, vahingoista viisastuneena. 

Suhteet Oma elämä Mieli Työ

maailman sydämellisin Mies

Saimme eilen pitää kylässä Miehen siskoa pienokaisineen. Sain pitää sylissä kaksi viikkoa vanhaa Ihmettä. Nuuhkia pehmeitä poskia. Silittää silkkisiä hiuksia. Ihastella pienenpieniä sormia ja katsoa silmiin. Ihmetellä isoveljen luontevaa oloa, vaikka Pieni karjuikin koko kehonsa voimalla. Ja pitkään. Lapsen itku, kipuitku, on jotenkin lohdutonta. Kun ei voi tehdä mitään muuta kun vaan kantaa sylissä. Yrittää saada sitä pierua tai pulautusta tulemaan. Silittää selkää samalla, kun Pieni makasi olkapäällä. Jossain vaiheessa isoveljen kanssa legoilla leikkiessäni kuulin keittiöstä Miehen ja siskonsa puhuvan vauvojen vyöhyketerapiasta.

Illalla Mies lähestyi: ”Mitäs jos me maksetaan se vauvan vyöhyketerapia?”

Voi mikä ihana idea! Ristiäislahja! Etukäteisristiäislahja!

Lähetimme viestin kälylle, että haluamme maksaa vauvan ensimmäiset vyöhyketerapiat. Saimme vastausviestin, josta paistoi hämmästys, kummastus ja valtava ilo. Helpotusilo. 

Täällä itkettiin ilon kyyneleitä. Mies sanoi, että tekisi ihan mitä vaan siskonsa vuoksi. Näiden Pienten vuoksi. Minä itkin iloa siitä, miten suuri ja lämmin sydän Miehelle on annettu. Että näkee syvälle, uskaltaa toimia ja toimii läheistensä parhaaksi. Niin. Rakkaittensa puolesta tekisi mitä vain, että heillä olisi hyvä olla. Ihan vaan siksi, että ovat rakkaita. Omia. Osa meidän elämäämme.

Illalla sängyssä olin kippurassa miehen selkäpuolella. Rutistin. Suukotin olkavartta, niskaa. Silitin hellästi. Itkimme molemmat. Sitä, että joudumme vielä elämään ilman omia Pieniä, ja samalla sitä iloa, että saamme olla täti ja eno kaikkein rakkaimmille. Sisko ja käly. Veli ja lanko. 

Ei maailmassa ole suurempaa voimaa kuin rakkaus. Rakkaus saa ihmisen toimimaan.

Ei maailmassa ole rakkaampaa ihmistä kuin Mies. Yöllä mietin sitä, että vaikka jalat eivät toimi, niin sydän toimii. Voiko olla niin, että juuri sen tähden vielä tavallista syvemmin, rohkeammin?

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli