itsensä hemmottelun vaikeus (ja ilo)
Edellisen työpaikan läksijäisissä sain lahjakortin. Työkaverit tiesivät, mistä pidän.
Lahjakortti poltteli lompakossa. Katselin useampaan otteeseen Marimekon sivuja. Kävin useammassa liikkeessä, niin Pirkanmaalla kuin täälläkin. Hypistelin. Silittelin. Ihastelin.
Ajatukset siitä, mitä ostan, vaihtuivat päivittäin. Ensin haikailin ihania Siirtolapuutarha-astioita. Sitten Kurjenpolven mustavalkoista kangasta, verhoiksi tai sisustustauluksi. Sen jälkeen uusia, keväisen värisiä lompakoita, kasseja, liinavaatteita. Pyyhkeitä. Astioista pääsin nopeasti ylitse, koska meillä on astioita – ihan riittämiin. Yksittäisten kulhojen ostaminen olisi tuntunut typerältä. Liinavaatteetkaan eivät enää houkutelleet, saati kankaat. Kun sitten tuskailin sitä, että en osaa katsoa mitään enkä osaa valita mitään enkä koskaan saa lahjakorttia kulumaan, kuulin lauseen: ”Mitäs jos katsoisit jotain itsellesi?”
Se osui ja upposi.
Niin, olin katsellut 99% asioita, joista olisi kotona iloa. Meille molemmille. Jos lahjakortti olisi ollut S-ryhmälle tai johonkin muualle, niin olisin varmaan ostanut ruokaa. Päivittäistavaroita. Bensaa. Tai Miehelle jotain.
Se ajatusmyrsky, joka tuosta kuulemastani lauseesta lähti, oli ravisuttava. Ja sen ravistelun seurauksena kurvasin lähimpään Marimekkoon suunnaten mekkojen ja tunikoiden luo. Lähdin kassalta kassissa ihana, täydellinen ja maailman mukavin mustavalkoraidallinen pellavamekko. Tunsin olevani kaunis, naisellinen ja aidosti iloinen omasta puolestani.
Minä myönnän, että hemmottelen itseäni liian vähän. Se tuntuu jotenkin vaikealta. Ja kuitenkin esimerkiksi kampaamossa käynti tuntuu taivaalliselta. Luottokampaajan sormien hieroessa päänahkaa ja samalla kertoessa maailman menosta koko keho rentoutuu. Tai jos lähden kylpylään, elokuviin tai vaikka hyvälle kahville jonkun rakkaan ihmisen kanssa, niska-hartiahieronnasta puhumattakaan.
Ehkä minä olen liian paljon ajatellut sitä, mitä muut tarvitsevat ja yrittänyt täyttää sitä ensin. Ehkä minä olen elänyt liikaa muille. Niin että muilla olisi hyvä olla. Vaikka uskonkin, että muilla lähelläni olevilla on hyvä olla silloin, kun itsekin voin hyvin. Minulla on lupa toivoa itselleni rauhaa, terveyttä, rakkautta ja hyvää elämää – ja samalla, kun pyydän sitä itselleni, niin pyydän sitä toisille.
Isä oli (taas) täällä käydessään Maailman Viisain. Miettiessäni tulevaa, töitä tai mahdollisia opintoja, hän lausahti: ”Minusta tuntuisi hyvälle, jos sinä vaikka ainakin kesään asti vaan olisit – nauttisit elämästä, hyvästä ruoasta, kehon hyvinvoinnista ja hemmottelisit itseäsi.”
Kiitos isi. Tuo Marimekon ihanuusmekon ostaminen oli tyttären hemmottelujakson alku. Ja valtava ilo.
