viimeinen

Viimeinen aamu. Viimeinen tulomatka. Viimeiset kerhot. Viimeiset aamukahvit. Viimeinen työpäivä.

Olo on haikea. Kaikesta huolimatta minulle jää ikävä ihmisiä. Kohtaamisia. Joidenkin kanssa yhteys varmasti säilyy lähtemisen jälkeenkin, mutta suurimpaan osaan se katkeaa. Niin monta asiaa jää kesken. Niin paljon sanoja jää sanomatta. Askelia vierellä kulkematta. 

Tässä työssä on ollut ihanaa se, että on saanut kulkea vierellä. Olla läsnä silloin, kun kukaan muu ei pysähdy. Kannatella heikompaa. Tukea surevaa. Iloita onnistumisista. Pitää esillä toivon näkökulmaa. Saada olla leireillä ja retkillä. Päästä näkemään rosoista, rikasta ja niin täyttä elämää. 

En vieläkään tiedä, mitä teen ensi viikolla. Tänään, täällä, tässä työyhteisössä elän vielä kerran todeksi yhtä rakkainta mietelausetta:

”Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.
– Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä, pikku prinssi toisti paremmin muistaakseen.”

 

Suhteet Oma elämä Mieli Työ

pieni tsemppari

Viime viikkoina olo on ollut jotenkin lannistettu. Murjottu. Ja vaikka sitä nauraa, niin itsestä tuntuu, että naurussa on alakuloinen vire. Silmäkulmassa kyynelen alku. Rinnassa ahdistuksenpoikanen.

Viime viikkoina olen saanut uskomatonta tsemppausta Mieheltä, vanhemmilta ja sisaruksilta. Sekä Pieniltä.

Sydämessä soi kohta neljävuotiaan sanat: ”Mä lakastan sua täältä taivaaseen ja takaisin”, ja jatkoi: ”miten sä ootkin niin onnellinen, että saat olla mun täti!”

Kun kerran on noin rakas, niin eihän tästä voi kuin nousta. Ilman Pieniä tämä(kin) kamppailu olisi tuplasti vaikeampaa.

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe Mieli