..ja vaikka vaeltaisin pimeässä..

20.2.2014 anlottanen

mitäs nyt?

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Totta. Aamukampa on harvinaisen harva.

Tiedän, että työpaikan vaihtaminen oli välttämätöntä. Tiedän, että työskentely (vielä) nykyisessä on mahdotonta. Tiedän, että työolosuhteet ovat ylivoimaiset. Ja silti tuntuu siltä, että maailma loppuu ensi keskiviikkona. Tiedänhän minä sen, ettei se lopu (toivottavasti), mutta välillä koko kehon läpi käy ylivoimainen hyöky, joka saa tärisemään ja kilauttaa ahdistuspiikin ihan kupoliin. Epävarmuus. Minä en tiedä, mitä tapahtuu ensi viikon jälkeen. Muutaman viime vuoden vuosivapaan jälkeen. Muutama verkko on heitetty ja ne ovat palanneet tyhjinä. Viimeisin siksi, että ”on vaikea nähdä sinua tässä tehtävässä kasvattajana, kun sinulla ei ole omia lapsia”. Saako tässä kiroilla? Olen tehnyt kasvatustyötä YLI kymmenen vuoden ajan ja uskon olevani siinä hyvä. Vaikka minulla ei ole omia lapsia. Olen ohjannut erilaisia ryhmiä, niin lapsille kuin vanhemmillekin, kouluttanut ja vetänyt leirejä, vaikka en äiti olekaan. Aina olen selvinnyt työstäni hyvin. No, ehkä joku lapsellinen selviytyy vielä paremmin.

Minun kevääni näyttää epävarmalta. Epävarma. Miten tuo sana voi kuulostaakaan kirosanalta? Haluaisin tietää, minne minun tieni vie. Haluaisin pitää taskussa jo uuden työpaikan avainnippua ja opetella puhelinnumeroa, tutustua vähitellen uusiin työkavereihin ja asennoitua uuteen. No, uuteen on asennoiduttava joka tapauksessa.

Olen yrittänyt ajatella positiivisesti – edessä on neljän viikon palkallinen loma. Neljän! LOMA! Hermolepoa. Kehon lepoa. Rakkaiden näkemistä. Lupaa olla.

Ja elämä, kyllä sinun pitää kantaa tästä eteenpäinkin! Minä teen kaikkeni, että siivet pysyvät toimintakuntoisina, mutta sinun on annettava ilmaa siipien alle. Sopiiko?

Avainsanat: elämä, epävarmuus, työ

Suhteet Oma elämä Mieli Työ

17.2.2014 anlottanen

kukkutimurusia!

Kukkutimurusia

Pienet säkit selässä juosta vilistivät pikkuiset keltamekkoenkelit etsimään kukkutimurusia.

    Heille oli sanottu näin:
    – Etsikääpä rakkaat keltamekkoenkelit kukkutimurusia, sillä niitä kyllä on. Monet ihmiset sanovat, ettei kukkutimurusia ole ja kulkevat suu mörröllään ja silmät tuikeina. Noukkikaa säkit täyteen kukkutimurusia ja tyhjentäkää ne sitten mörrittävien ihmisten eteen, että hekin hymyilisivät.
    Keltamekkoenkelit olivat innoissaan. Oli hauskaa etsiä kukkutimurusia ja panna ihmiset nauramaan.
    Enkelit hajaantuivat eri puolille maata. He kiljuivat riemusta aina kun löysivät uuden kukkutimurusen: lapsen hymyn, pyörivän pallon, linnun liverryksen, veden solinan, sittapörrän surinan, laulun pätkän, kukan tuoksun, pojan juoksun…
    Heidän säkkinsä aivan pullottivat kukkutimurusia: asioita, joille voi hymyillä, nauraa, asioita, joista voi kiittää ja riemuita.
    Mutta yksi enkeleistä istui puun juurella ja itki. Hän ei ollut löytänyt ainoatakaan kukkutimurusta.
    Hänen säkkinsä oli tyhjä ja lurpallaan.
    Enkelit, joiden säkit olivat täynnä, tulivat murheisen enkelin luo.
    – No mitäs nyt? he kysyivät.
    – Ei yhtään kukkutimurusta, niiskutti pikkuinen.
    Silloin enkeleistä tomerin katsoi niiskuenkeliä ja sanoi:
    – Kuule. Sinä uskottelet, ettei kukkutimurusia olekaan ja siksi et niitä näe. Puhalla se paha ajatus itsestäsi ulos, niin heti löydät ensimmäisen kukkutimurusen.
    Niiskuttava enkeli puhalsi puuh, puuh. Ja vielä varmuudeksi puuh, puuh. Hän nousi seisomaan puun juurelle ja puhalsi vielä kerran puuh, puuh.
    – No, nyt se meni. Se olikin oikea mörkö ajatukseksi. Ja nyt minä näen jo ensimmäisen kukkutimurusen: te tulitte auttamaan, kun tässä istuin ja niiskutin.
    Niin pikkuinen enkeli avasi lurpallaan olleen säkkinsä ja pudotti siihen noukkijaenkelien ystävyyden. Säkki tuli siitä aivan pullolleen, sillä ystävyys on valtavan suuri asia.
    – Voi, huudahti enkeli. – Nyt tarvitsisin uuden säkin, sillä löydän loputtomasti kukkutimurusia: tuon västäräkin hauskasti viipertävät varpaat, tuon perhosen kirkasväriset siivet ja tuon ja tuon ja tuon.
    Sinä iltana enkelit kävivät kertomassa Jumalalle, että heidän säkkinsä olivat tulleet aivan pullolleen kukkutimurusia. Ja jos olisi ollut enemmän säkkejä, nekin olisivat täyttyneet.
    He kertoivat myös, että kun kukkutimurusia oli pudotettu ihmisten eteen, ihmisten oli tullut ihmeen hyvä olla.

Leena Erkkilä: Kukkutimurusia (1968)

Valmistelen nykyisen työni viimeisiä päiviä. Ajattelin jakaa kanssanne tämän ihanan sadun. Toisipa se iloa, toivoa ja valoa juuri sinne, minne pitääkin!

Suhteet Oma elämä Mieli Kirjat