Ei siihen tarvittu kuin kaksi sanaa. ”Miten menee?”, kysyi setä Terapeutti. Aivan kuin jostain olisi naksautettu joku tulvaportin sulkukiinnike tuhannen päreiksi. Ensin tuli yksi kyynel, sitten toinen ja lopulta valtoimenaan. 

”Niin, pitäisikö tässä nyt huolestua?”, jatkoi hän ja kumartui jo lähemmäs katsomaan, kuinka tärähtäneeltä minä oikein vaikutankaan. Ja olenko laisinkaan kotimatkalle päästettävässä kunnossa.

Ja minä itkin. Itkin. Itkin. Nenä meni tukkoon. Köhisin ja pihisin. Ja nauroin. Setä Terapeutti jatkoi kumartumista ja tarkkailua ja oli jo aikeissa varmasti pyytää jonkun konsultaatioon.

”Mä en tajua, miten tästä elämästä tuli näin paska”, sanon. Ja alan nauraa. Ja itkeä. ”Nyt on mennyt terveys, on mennyt työ ja lapsettomuushoidot. Enää ei puutu kuin se, että auto jättää tielle tai kotiin tulee tulva. Että ei tässä oikein enää huonommin voi mennä.”

Setä Terapeuttia hymyilyttää. 

”Ja kaikkein kummallisinta tässä kaikessa on se, että nukun paremmin kuin aikoihin, eikä irtisanoutuminen tuntunut pahalta vaan hirveen hyvältä. Helpottavalta. Tuli semmoinen itsensä suojelemisen tarve.”

Siinä sitten, itkun ja hirnumisen lomassa puhuttiin tästä elämästä. Setä Terapeutti nojasi eteenpäin ja katsoi suoraan silmiin: ”Ja kyllähän sinä nyt jo tiedät, että sinä olet selviytyjä! Kun mietitään sitä kaikkea, mistä olet mennyt läpi – selväjärkisenä (ahhahhaa, olipa lohdullista kuulla tuo sana psykologin suusta!) ja omaa itseäsi kuunnellen, niin minä uskon siihen, että sinä selviät.”

Miten hyvälle tuntuikaan se, että joku toinen sanoo niin. Jos sen olisi sanonut ihan kuka muu tahansa, niin varmasti olisin tirvaissut. Mutta kun sen sanoo ihminen, joka on kulkenut minun kanssani kaikkein mustimpien läpi, niin siinä on erilainen sävy. Uskottava.

Niin. Voiko tässä enää käydä huonommin? Jos tämä pohjan kyntäminen vaakatasossa loppuisikin vähitellen? Luopuminen antaa tilaa kasvulle, vai miten se meni?