Hullu? Rohkea? Hullunrohkea?

Joskus voi käydä niin, että kuppi kiepsahtaa ympäri. Siihen voi myötävaikuttaa se, että paskaa tulee rukkaseen enempi kuin omiksi tarpeiksi. Ja se, että kokee olevansa väärässä paikassa. Väärien ihmisten parissa.

Viime kädessä minulla on oikeus valita. Minulla on oikeus valita, pysynkö vai jäänkö. Taistelenko vai annanko periksi. (Periksi antaminen ei aina ole luovuttamista, se voi olla myös itsensä suojelemista.)

Tänään minun kuppini kiepsahti ympäri. Niin ympäri, että kirjoitan irtisanoutumisilmoitusta. Työ on kuitenkin vaan työtä. Työssä pitäisi voida nauttia. Työssä pitäisi saada kuulua porukkaan. Jos työ on päivästä toiseen anteeksipyytelyä siitä, ettei tahdo alistua vääränlaisen auktoriteetin alle, selkäänpuukotuksen kestämistä, oman ammatillisuuden perustelua ja puolustamista, niin jotain on vialla. Kaikki vika ei ole minussa, työssäkin VOI olla vikaa. 

Minulla on vapaus valita. Minulla on vapaus haluta puhtaita työtiloja, tasapuolisuutta, esimiehen tukea, työrauhaa. Fyysistä ja psyykkistä koskemattomuutta.

Minä olen itkenyt koko tämänkin päivän. Vihasta, surusta. Luopumisesta. Epävarmuudesta ja ikävästä. Mutta myös helpotuksesta. Ilman tämänpäiväisen kupin kääntämistä olisin varmaan jatkanut vahingollista kierrettä vielä vuosia. Kiitos työnantajalle siitä, että teki päätöksen minulle helpommaksi.

Kohti uusia tuulia. Aika päästää irti. Päästä irti. Elämä kantaa, vai miten se meni?