Kun olin pieni, inhosin sitä, että isä on lääkäri. Inhosin sitä yli kaiken. Inhosin sitä, että isää ei koskaan näkynyt kotona (siis lapsen silmissä) ja nukkumaan mennessäkin isä kääntyi kotona peittelemässä petiin sairaalatakki päällään ja desinfiointiaineelta haisten. Inhosin sairaalan hajua. Se muistutti siitä, että jokin oli isälle tärkeämpää kuin me. Lapsen mielestä. Inhosin sitä, että isä matkusti paljon. Otti vastaan potilaita virka-aikansa jälkeenkin, meillä kotonakin, kävi naapurissa ja kauempanakin silloin, kun olisi pitänyt olla meidän kanssamme.

Vasta isompana tajusin, että ei hän sitä vapaaehtoisesti tehnyt. Tai tahallaan. Isä oli töissä, että äiti sai olla pitkään kotona meitä hoitamassa. Isä teki pitkiä rupeamia, että sai sitten lomailla meidän kanssamme. Isä teki paljon töitä, että meillä oli mahdollisuus harrastaa. Käydä lukiossa. Jatkaa opiskeluita. Meitä on tuettu aikuisiälläkin paljon. Opiskeluaikana rahallisesti, sen jälkeen henkisesti. 

Isälle on aina voinut puhua, jos on joku hätä. Isällä on aina ollut joku keino asian hoitamiseen. Nykyäänkin, kun sairastun, soitan ensin isälle ja sitten vasta terveyskeskukseen. Ja konsultoin monessa asiassa senkin jälkeen vielä häntä. Hänellä on aina aikaa. Hän ei koskaan sano, että ”nyt ei käy”. Ei. Hän elää todeksi rakkauttaan ihan jokaisena päivänä. Tiedän, että isä rukoilee myös meidän puolestamme. Se tuntuu turvalliselta. Että meidät jätetään suurempien käsivarsien varaan.

Niin. Isä pelasti viikonloppunakin. Pari viikkoa sitten kompastuin kotona niin lahjakkaasti, että mursin kaksi alinta kylkiluutani (ja varmaankin häntäluunkin). Verenohennuslääkkeiden takia kaikki särkylääkkeet Panacodia lukuunottamatta ovat pannassa, koska ne eivät sovi yhteen Marevanin kanssa. Panacod puolestaan kiskaisi tämän naisen suolen niin tuhannen mutkalle, että eihän siitä mitään tullut. Isä selvitti asiaa ja löytyi yksi (!) lääke, joka sopii yhteiskäyttöön. Tämän takia isä huristeli apteekkiin ja takaisin, vain sen tähden, että saan lääkkeen samana päivänä ja että saan nukuttua. 

Vastaavia esimerkkejä olisi monia muitakin. En voi kuin todeta. Minun isäni on minun elämäni supersankari. Olen kiitollinen siitä, että olen hänen tyttärensä.