Tänään se iski. Pelko. Ajatus siitä, mitä sitten, kun minua ei enää ole.
Se alkoi kasvatella voimiaan eilen illalla, kun päivystävä lääkäri sanoi, että poikkeuksellisen paljon kuolleita yhtenä iltana. Päälle näki, että oli ollut vaikea päivä.

Tänään maatessani päivystyksessä paareilla mielessä kävi ajatus, että tosiaan – kaikki eivät tule sairaalaan paranemaan vaan osa tulee sinne kuolemaan.

Siellä sitä sitten makasin, nostin froteepeittoa ylemmäs ja itkin. Pelkoa. Kuoleman pelkoa. Tai ehkä enemmän sitä surua, että kuollessani menetän osallisuuden minulle tärkeiden ja rakkaiden elämää . En voi kulkea vierellä. En halata. En sulkea syliin. En nauraa, höpöillä, retkeillä, ihastella kasvua. Enkä enää sanoa:”Olet minulle äärettömän rakas!”

Päivystyksestä lähetin muutamalle ystävälle viestin, jossa kerroin, mitä heistä ja ystävyydestään ajattelen ja sain pyydettyä anteeksi kehnoa yhteydenpitoakin… Perheelle laitoin yksinkertaiset viestit. ”Olet minulle maailman rakkain (nimi). Nyt ja aina.” piti saada sanoa se juuri silloin, ennen ct-kuvausta.

Äsken Mies meni nukkumaan. Käperryin selkää vasten ja kuiskasin:”Sinä olet äärirakas ja parasta tässä elämässä. Kiitos kun olet. Hyvää yötä kulta.”

Nyt ne tärkeimmät asiat on sanottu. Jos huomenna en nousisi, tiedän, että ei ole selvittämättömiä riitoja ja että jokainen tärkeä on saanut kuulla ja lukea olevansa rakas.

Jos nousee aamu ja minäkin (etten tikahdu keuhkoemboliaan, jonka riski on yhä suuri), niin teen niin kuin Sarasvuo. Hyppään sängystä ylös ja huudan: halleluja, olen hengissä!

Sillä huomennakin on hyvä päivä miettiä, kuka tarvitsee rohkaisua ja kuka lohtua. Kuka ystävää ja kuka kuormiensa jakajaa. Huomenna on uusi mahdollisuus kohdata. Rakastaa. Elää.