Silmän aluset ovat ihan turpeat ja punaiset kaikesta tästä vollotuksesta. Itku tulee missä vaan, milloin vaan ja kestää kauan. Se ravistelee koko kehoa, tuntuu hiusjuurissa ja pikkuvarpaissa asti. Se tulee ja menee ihan oman tahtonsa mukaan.

Eilen olin setä Terapeutin nojatuolissa. Vollotin. Vollotin niin, että pienen konsultaation jälkeen sain kouraani nukahtamislääkereseptin täti Lääkäriltä. Uni on ollut kateissa tiistaista asti ja eilinen työpäivä – no, en tainnut tuntiakaan olla itkemättä. 

Itken, kun siivoan. Kun kuuntelen musiikkia. Kun kasaan pasta carbonaraa. Kun vien roskia. Itken surua ulos. Mieskin on itkenyt. Mutta enemmän kuin minä, myös miettinyt.

Äsken kelasi viereen. Sanoi: ”Minä olen ihan valmis käyttämään vaikka niitä luovutettuja soluja. Myydään auto, jos ei muuten saada rahoja kasaan. Ei se isyys ole sitä, että olisi samasta solusta tehty, minähän sille iltasadun lukisin ja vaipat vaihtaisin ja puhaltaisin kolautettuun polveen.”

Halasi, niin lämpimästi, että taas tuli Vaimolta itku.

”Kulta, me ei voida vielä luovuttaa!”