”tuntuu, että olisin taas elossa”

Eilen oli meille hyvin rakkaan ystäväpariskunnan tuplasynttärit. Eilisaamuun asti pähkättiin lähtöä. Kun koipi ei ihan mielettömästi vihoitellut ja kun sain haettua aamuhaipakassa Sokokselta kahta kokoa pienemmät tukisukkahousut [älä usko äitiä äläkä myyjää, vaan päätä koko ihan itse] sekä ruusut, niin päätettiin kuitenkin lähteä. 

Se oli hyvä päätös. Oli niin mukavaa. Leppoisaa, rentoa, sopivasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita pyörätuolilla. Hyvää ruokaa, hyvää seuraa, hyvää boolia. Laulua. Soittoa. Naurua. Iloa. Halauksia. Pusuja. Karaokea. Tanssia. Boolia. Ulkotulia. Tuikkuja. Lämmin kamina. Kaunis mekko. Vieressä komea Mies. Höpöjuttuja. Mukavia keskusteluita. Yhdessä oloa. Viihtymistä. 

Aamuyön pimeinä tunteina palattiin kotiin. Me, jotka ei olla koko vuonna oltu missään. Ja kun viimein sain pään tyynyyn, sanoin ihan ääneen: ”Kulta, musta tuntuu, että olisin taas elossa.”

Kiitos ystävistä. Kiitos juhlista. Aina on aihetta juhlaan ja elämä todella on juhlistamisen arvoinen!

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli

riemukkaat seksintappajat

Niin. Syvän laskimotukoksen hoitosuunnitelma: kolmen kuukauden lääkehoito, lääkkeinä Marevan ja Klexane. Marevanin kanssa hoitotasoa haetaan, kuten viimeksikin. Ja ravataan labrassa. Tänään nukuin onneni ohi, heräsin 9.45 tunteeseen, että jotain unohtui. Niin unohtui – se labrassa käynti. No tekikin jo mieli ajella ihan Keskussairaalalle asti. Maisemamatkailua.

Tuon lääkehoidon lisäksi hoidoksi on määrätty se toinenkin. Tukisukat. Eikä vaan viikoksi, vaan KAHDEKSI VUODEKSI. Tukisukat. Kahdeksi vuodeksi. Ja siis ei mitkään mitkä tahansa sukat, vaan ihan omien mittojen mukaan tehdyt hoitosukat. Onneksi ne teetettiin jo vuonna 2007 ja ovat sen kesän jälkeen olleetkin varsin vähällä käytöllä (ellei pitkiä auto/junamatkoja lasketa). Jep. Tukisukat. Polvimittaiset, paksut ja ennen kaikkea mummonruskeat. Siis samaa sävyä, mitä yli kasikymppisillä näkee säärien peitossa. Yhtä peittävät, yhtä seksikkäät. Paitsi että polvimittaisena vielä tosi härskit.

Seksintappajat. Pariksi sopisi Sloggin maxi-alushousut, puuterin värisenä. Kaapista löytyy, mummi joskus osti joululahjaksi. 

Kun kiskoin näitä sukkia ensimmäistä kertaa jalkaan, itkin kivusta ja hirnuin naurusta. Miestäkin nauratti. Vaikka ei veritulpissa olekaan mitään naurun aihetta (paitsi tämä epätodennäköisyyslaskelmien peittoaminen, sairaslomalta sairaslomalle, napapiikit piikkikammoiselle, Marevanin myötä muuttunut ruokavalio, koivelle rakennettu lepuutuspiste sohvalle ja kävelytyyli joka muistuttaa yhä enemmän pingviiniä) niin näissä sukissa on.

Ihan jäätävän rumat. Hirveät. Kamalat. Kaksi vuotta.

Eilen kävin ostamassa Sokokselta Lufthansan lentoemäntien suunnittelemat tukisukkahousut. Astetta ohuemmat. Mustat. Ei tarvitse ensi viikolla mennä joulujuhliin mummosukissa eikä huomenna ystäväperheen syntymäpäiväkekkereillekään. Sokoksella näille jalassa oleville hirnui äiti (kiitos rohkaisusta) ja myyjä, jolta kysyttiin konsultaatiota. Ei se mitään, hirnun itsekin. 

Kun kysyin Mieheltä, miten hän nämä sukat näkee, hän katsoi jalkojani ja oli pitkään ihan hiljaa. Sitten kuului: ”mutta sun nilkat on kyllä noissa ihan kauniit.”

Ehkä näillä seksintappajilla on toivoa?

 

Suhteet Oma elämä Seksi Mieli