Tänään olen miettinyt, että mitä jos? Mitä jos tämä icsi toimisikin tällä kertaa. Mitä jos saisimme niin suuren onnen, että raskaus alkaisi ja kestäisi. Ja tämän mitäjossin ajattelu nostaa kyyneleet silmiin. Minä en halua mitään enempää kuin saada olla äiti. Äiti. Omalle lapselleni. Meidän lapsellemme. Kestäisin tämän menetettyjen toiveiden ja haaveiden jälkeen ihan kaiken, raskauspahoinvoinnit, mahan kasvamisen, suonikohjut, hiustenlähdön, verenohentajat, sokerirasitukset, selkäkivut, liitoskivut, synnytyksen, koliikin, korvakierteet, rintaraivon, ihan kaiken. Jos vaan saisin olla äiti.

Minä toivon. Toivon niin, että välillä sydän tuntuu pakahtuvan. Niin, että kaikki menetykset menettävän kaikkein kipeimmän teränsä eivätkä tukahduta herännyttä toivoa kaipauksen ja ikävän kyyneliin.

Samalla pelkään. Ne kulkevat käsi kädessä, toivo ja pelko. Pelkään sitä, että menen yhä uudelleen tämän raskaan hoitomankelin läpi vaan joutuakseni pettymään. Pelkään pettymistä. Yhtä viivaa raskaustestissä. Minä tahtoisin siihen kaksi. 

Tahtominen ei riitä. Toivominen ei riitä. En voi tehdä mitään sen hyväksi, että saisin siihen testiin ne kaksi viivaa. En voi käskyttää tai kontrolloida kehoani. Se, että voin ainoastaan jättäytyä elämän kuljetettavaksi, tuntuu välillä helvetilliselle. Tätä asiaa minä en voi hallita. 

Mitä jos tämä ei toimi? Ollaanko me sitten ikuisesti kahdestaan? Ja tässä kohtaa minua itkettää taas. Ajatus siitä, että emme saisi olla vanhempia, on riipaisevan kipeä.