Olen ollut kotona tasan viikon.

Tuntuu hyvältä.

Viime tiistaina oli elämäni helpoin hoitoneuvottelu. Setä Lääkäri kysyi vointia ja minä kysyin, pääsenkö kotiin. Setä Lääkäri naurahti ja totesi, että ”kauan siinä menikin”. Niin meni. Yhdessä oltiin sitä mieltä, että akupainanta oli ratkaisevan tärkeä osa osastohoitoa ja kuntoutumista. Niin olikin. Ilo on se, että se jatkuu nyt avopuolella. Onnekas minä. Setä Lääkäri pahoitteli sitä, että hoitoon kuului myös pettymyksiä, mutta minun mielestäni jakso parani loppua kohden ja selkeästi apua oli siitä, että oli tilaa surra. Itkeä. Olla vihainen. Ja vähitellen löytää taas valoa. Mutta koska unet olivat korjaantuneet, olo oli tuhannesti parempi ja ahdistuksen määrä vakion sijaan olematon, sovittiin uloskirjaus samalle päivälle. Ja niin minä hurautin kotiin. 

Lääkkeiden alasajo oli varsin helppo. Ne lopetettiin. Se siitä. Tosin Tolvon jäi, sitä menee iltaisin 5mg unta tuomaan ja se riittää juuri väsähdyttämään petiin. Tuo annos on niin minimaalisen pieni, että siitä ei ole haittaa lapsettomuushoitojenkaan kannalta.

Niin. Lapsettomuushoidot.

Tänään oli aika lapsettomuuspolille, jossa meitä oli uusi lääkäri vastaanottamassa. Mukava hänkin. Sovittiin, että seuraavasta kierrosta (jonka pitäisi alkaa tällä viikolla, voitteko uskoa?) aloitetaan piikit. Nyt on apteekista tilattu Puregon ja Pregnyl, loput löytyykin jo kotoa sen elokuisen keskeytetyn hoidon jäljiltä. Ensi viikolla (jos siis kierto pitää paikkansa) olisi ultra ja joulukuun alussa munasolupunktio ja sitten alkionsiirto.

Olen kiitollinen. Onnellinen. Levollinen. Ja ihan salaa sydämessäni toivon parasta joululahjaa ikimaailmassa – positiivista raskaustestiä.