Minusta tuli vitosen kakkonen. Yleissairaalapsykiatrian asukki, vailla punaisia sairaalapöksyjä ja omissa villatöppösissä.

Minusta tuli asukki osastolle, jossa on enemmän ja vähemmän meitä elämän riepottelemia, uuvuttamia ja väsyttämiä.

Osastolle, jossa tähän asti jokainen kohtaaminen on ollut lämmin. Jossa vilisee väsyneitä hymyjä ja mustaa huumoria yökköjen työtavoista.

Minä olen itkenyt paljon, nukkunut vähän vähemmän.

Uskomattomalle tuntuu se, että setä Lääkäri tuli hoitamaan sisäänkirjauksen. Vaikka oli vaan takapäivystäjänä, mutta sanoi ajatelleensa sen käyvän siten helpommin. Minun kannaltani. Ja minun takiani vaivautui tänne. Oli lempeä, yhtä lempeä kuin aina. Katsoi kiireettömästi, hyräilee välillä. Ei pakota. Antaa vaihtoehtoja. Kuuntelee. On hyväsydäminen. Ja viisas. Lupasi hirvenkaatotropit, mutta ainakaan ensimmäisenä yönä en kaatunut. Viime yö oli vähän parempi.

Olen oivaltanut täällä jo nyt paljon. Minusta. Pahasta olosta.

Olen virkannut, aloitin kesällä alkionsiirrosta isoäidin neliöistä peiton. Nyt se on jo puolivälissä. Surupeitto, se siitä tuli. Virkkaan siihen kaiken surun lapsettomuudesta, keskenmenoista, odotuksesta, toivosta, kaipauksesta. Surupeitto. Onhan tässä surua. Enemmän kuin pitäisi. Litramitalla annettua, vaikka vaan vähän olisi riittänyt. Minua itkettää aina, kun otan sen käsiini. Mutta ehkä se on parantavaa itkua? (No joo, väsyitkuakin, mutta ajattelin hitusen runollisesti..)

En pääse ammattikuntani neuvottelupäiville. Minun on oltava täällä. Levossa. Mutta luennon, sen saan pitää. Levosta.

Ensin on opeteltava olemaan armollinen Minua kohtaan. On opeteltava olemaan rankaisematta itseään. Ja nukkumaan.

Onhan siinä jo haastetta riittäviin.

ps. Miestä on ihan kaameankaameankivistävä ikävä, kävin tänään halipusimassa pikavierailulla