Voi perse näitä öitä. Viime yö oli taas yö helvetistä. Olin pari tuntia valveilla, nukahdin, Mies herätti, en nukkunut. Tuumasin vaan töihin mennessä, että onpa idioottia ajaa väsyneenä ja että perskeles, kun olisi työpaikka lähempänä jotta pääsisi edes bussilla.

Tänään soitti täti Lääkäri. Että miten Opamoxit toimivat. No, eipä niillä nuku eikä niitä tee mieli popsia enempää. Puhelu kesti yllättävän pitkään, täti L oli selkeästi huolissaan jaksamisestani ja kadonneista unista. Olisi tarjonnut jotain vanhakantaista masennuslääkettä, jolla ”kaatuu hirvikin”, mutta ajatuksena se oli jo niin kamala (minä konttaamassa kotona ja aivosumussa kävelemässä päin seiniä) että kieltäydyin. 

”Pitäähän tähän joku ratkaisu löytää”, sanoi hän ja ilmoitti palaavansa kohta asiaan.

Kohta oli pari tuntia ja sitten tuli ilmoitus, että osastolla olisi paikka.

Jokseenkin kovaääninen keskustelu käytiin siitä, että ei, en voi tänään mennä (kun pitää hoitaa Miehen kuviot) ja että ei, ensi viikolla tiistaina on aivan liian myöhään, koska minä olen silloin kongressissa vastuutehtävissä. Lopulta päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että huomenna klo10 astun osaston ovista sisään ja minut vastaanottaa ehkä tämän maailmankaikkeuden ihanin setä Lääkäri – mies, joka on osannut vuosia auttaa, helpottaa ja viedä tilannettani eteenpäin.

Että lataamoon siis. Toiveena saada unta. Eikä se yleissairaalapsykiatrinen nyt niin paha paikka ole; sieltä puuttuvat täysin suljettujen osastojen draama ja kuhina. Täysin eri maailmat. (Tiedoksi vaan niille, jotka kauhistuvat, että aikauheetaseonhullujasejoutuupsykiatriselle.)

Taidan mennä pakkaamaan. Ja valvomaan viimeisen yön.