Olen väsynyt. Ja ahdistunut.

Niin väsynyt, että itkin edellisen asiakkaan lähtiessä ovesta. Nojasin oveen ja toivoin salaa, ettei kukaan koputa. Koputti.

Ihmisenä ihmiselle – se onnistuu vielä. Jaksan kuunnella, kommentoida, antaa apua, lohduttaa.

Jaksoin vetää reilun 60 ihmisen iltapäivätilaisuuden lounaineen ja kaikkineen. Hymyillä, rohkaista, halata, kätellä. Istua vieressä, kysellä kuulumisia. Innostaa ja innostua. Ja kun tilaisuus oli ohi ja ajoin kohti setä T:n tapaamista, minä itkeä pillitin 45 kilometrin matkan kokonaisuudessaan. Niin että tällä kertaa terapiaan mentiin silmät jo valmiiksi punaisina. Taktinen veto.

Ahdistuksesta. Väsymyksestä. Olosta. Hajoamisesta. Sirpaleista. Näköalattomuudesta. Epätoivosta. Toivosta. Luottamuksesta. Rakkaudesta.

”Minä toivoisin, että sinä tulisit torstaiaamuna uudelleen”, sanoi setä T ja katsoi hyvin lempeästi. Minä olin hiljaa.

”Minä oletan, että näen sinut torstaiaamuna tuossa odotustilassa”, sanoi setä T ja virnisti. 

Niin. Teen töitä itseni kanssa. Sen kanssa, että kaikkea ei tarvitse jaksaa. Eikä sietää. Eikä pystyä yksin kantamaan. Kaikkea ei ole pakko suodattaa läpi hymyllä ja itseironialla, vaan on lupa sanoa, että tekee kipeää ja sydämeen sattuu ja itkettää ja on paha olla. Eikä sen tarvitse tarkoittaa vuosituhannen romahdusta, vaan sitä, että minä tunnistan meneväni voimien äärirajoilla ja että nyt on lupa hellittää vauhtia, stressiä, pärjäämistä.

Yksin en kertakaikkiaan selviäisi. Kotona kapsahdin kaulaan ja taas luvattiin, että yhdessä mennään. Vaikka parisuhdekin on välillä selvitystilassa, niin yhteinen tahtotila on tallella. 

Sytytän kynttilöitä. Keitän teetä. Luen kuulumisia huomenna. Ajatuksissa niin monta blogia, mihin toivoisi pienen jäljen jättää. Jätän sydämeen. Ehkä voit tuntea sen lämpimänä läikähdyksenä juuri nyt siellä? Toivon.